Tämän paikan nimi on Kivireki. Hyvä nimi, ei oikein asiat luista. Olin ollut täällä yli vuoden kun alkoivat pohtimaan että oisinko minä ehkä masentunut. Ainahan minä tällainen olen ollut. Hiljainen on fire. Lopulta ne toimitti minut nuorisopsykiatrin luo joka totesi että näin depressiivinen poika tarvitsee keskusteluapua psykoterapeutin kanssa ja pian. Kivireen pomo oli sitä mieltä että kyllä se käy liian raskaaksi se terapioissa juokseminen ja matkaakin on aika paljon. Jos kuitenkin masennuslääkettä niin kyllä se siitä.
– Poika töihin niin kyllä se siitä koppeentuu!
– Sun kesämökkiäsi maalaamaan, meinasin sanoa mutta jätin sanomatta.
– Jospa minä kuitenkin määrittelen hoidon sisällön, tämä psykolääkäri sanoi, – ihan koulutuksen puolestakin…
Myös sosiaalityöntekijä oli terapian takana.
Pääsin terapiaan sellaisen vanhemman naisen luokse, tai ensi ajattelin että jouduin. Kyllähän se ensi pelotti olla ihan vieraan kanssa. Sillä oli vastaanotto markettien takana sellaisessa keltaisessa vanhassa talossa kuin jossain mummonmökissä – tai noidan. Istuttiin siinä hiljaa. Se emäntä oli semmonen hiirulaisen näköinen rillipää eikä se paljoa puhunut mutta katsoi kamalan tarkkaan.
– Mitä sitä tämmösessä puheterapiassa oikein pittää tehä? kysyin.
Se alkoi nauramaan ja sanoi että oikeastaan puheterapia on sellaista että jos jollakin on vaikeuksia puhumisessa, vaikkapa paha änkytys tai muuta vaikeutta puheen tuottamisessa, niin se auttaa.
– Sinulla ei sellaista taida olla, mutta puhua täällä on tarkoitus sellaisista asioista joista itse haluat.
– Entä jos ei osaa? kysyin.
– Nuorena oppii uusia asioita niin helposti. Toista se on meillä vanhuksilla, se sanoi.
Ei se mikään vanhus kyllä ollut.
– Mitä hyötyä siitä puhumisesta sitten muka olisi?
– Mietitään yhdessä sun juttuja. Kaksi päätä on viisaampi kuin yksi, se väitti, – ja kun puhuu niin tietää tarkemmin mitä ajattelee ja tuntee, ja se toinen jolle puhuu voi ehkä olla avuksi.
Ei me siinä mitään ihmeellistä puhuttu, juttelin ihan koulun tapahtumia ja laitoksen asioita. Vähän pelotti sanoa ettei aina oikein halua puhua mitään, ja jos se kertoo eteenpäin jollekin. Sillä ei ollu kiire minnekään ja sitä kiinnosti oikeesti mitä mieltä minä olin asioista, miltä minusta oli tuntunut joku minun mielestä aika pikkujuttu. Mukavinta oli se talo. Siellä oli ihan hiljaista ja lämmintä, jotenkin kodikasta. Koko muu maailma oli jossain ihan kaukana. Aloin puhelemaan ajasta ennen laitosta, kuinka mutsi riehui harhoissaan, repi ukon vaatteita ja kerran oli sytyttää koko talon tuleen vihoissaan kun luuli että isä on yöt kapakoissa ja vieraissa naisissa. Isä oli töissä, ajoi rekkaa yöt läpeensä. Ei niistä mukava ollut puhua ja joku puristus nousi kyllä välillä aika kovaksi. Olin on fire. Terapeutti sanoi ettei yhtään ihmettele.
– Sinua saattaa kaihertaa nämä asiat aika pahasti.
– Enpä tiedä, tuumailin, – kaikkeen tottuu.
– Ei totu, eikä tarvitsekaan, se sanoi hiljaisella äänellä.
Kivireessä vuosi terapiaa oli tarpeeksi, ainakin sitä oli liikaa, se häiritsi kuulemma koulua ja olin muutenkin muuttunut levottomaksi.
– Kyllä kaksi kertaa viikossa on liikaa, kerran viikossa riittää, ne selitti.
Siihen ei minun terapeuttini suostunut, pikemminkin se olisi lisännyt tapaamisia kuin vähentänyt niitä.
– Jospa lähdetään siitä että minä osaan ammattini, se sanoi ihan suoraan, – ja levottomuus voi olla aika hyväkin asia nuoressa miehessä.
Jostain syystä minun sosku oli taas vaihtunut eikä tällä ollut mitään kantaa mihinkään vaan antoi päällikön mellastaa ja määrätä. Sehän löi hihnat kiinni että nyt loppui asioilla mähjääminen ja psykologisointi.
Menin ihan tukkoon. Pomo heivasi minut toisen lääkärin luo joka siltä istumalta oli sitä mieltä että minulla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö ja määräsi minulle Deprakinea. Sain mahani kipeäksi, oksetti ja päätä särki koko ajan. Mentiin kolmannen psykiatrin luokse jonka mielestä Risperdal oli oikeaa ainetta kun oli tuota sukurasitustakin äidin puolelta. Ei kuulemma entinen lääke purrut tarpeeksi. Tämä puri. Istuin tunneilla ihan tokkurassa, tuli sellaisia vauhtioloja, jalat vapisi ja nenä alkoi valumaan omia aikojaan milloin sattui ja vatsaa väänsi. Tuli äiti mieleen, eikä se ollut ikävää.
– Lääkkeitä en ota, sanoin sitten, enkä ottanut.
Antoivat keittiövuoroa kolminkertaisena ja viikon arestia omassa huoneessa pelkät pikkuhousut jalassa, mutta lääkkeisiin en ryhtynyt. Kun olin tupakalla pomo tuli repimään jostain ihan vauhkona, nosteli minua seinille, mutta säikähti sitten että teen valituksen ja hyvitteli viikkokaupalla. Tuumailin mielessäni että lasku tulee perästä. Ei näistä valittaa auta, kukaan ei usko. Raine oli valittanut samanlaisista jutuista sosiaalityöntekijälle mutta se sanoi että parempi olla ihan hissunkissun niin ei tule vaikeuksia enempää. Tulin kerran koulusta ja kaikki minun tavarani oli heitelty pitkin lattioita, mitä lie etsineet. Kävin välillä karkureissuilla, mutta eihän mulla ollu paikkaa minne mennä niin kuin vaikkapa Rainella. Mustalaiset pitää paremmin huolta omistaan kuin valkolaiset. Ei ne sitä kiinni saa, on varmaan jo Köpiksessä. Kerran minun seuloissa oli muka huumejäämiä.
– Ei varmana ole, sanoin.
– Niin ne narkomaanit aina sanovat, ne väittivät.
Yli kahden viikon päästä tulivat sanomaan että puhtaat ne olivat sittenkin olleet.
– Piditte vähän jännityksessä, sanoin, – että pärjää ulkomaailmassa, eikö?
Näki että niiden teki mieli tulla päälle mutta eivät uskaltaneet.
Isä ja veli eivät käyneet kuin kerran. Matkaa oli yli 200 kilometriä ja isällä meni kaikki aika äidin hyysäämiseen. Eikä sillä ole autoakaan. Jouluna olisin käynyt kotona mutta kun kuulin että emäntä on siellä myös niin jäin tänne. Makasin sängyssä koko joululoman ja kun koulut alkoi en mennyt sinnekään. Värjäsin tiukkani mustaksi ja rupesin kuuntelemaan kirkonpolttomusiikkia. I’m on fire. Ottivat soittimen ja levyt pois koska tuommoinen musiikki ahdistaa.
– Ketä? olin kysymässä, mutta annoin asian olla.
Sakke kävi katsomassa minua ja säikähti miten huonossa kunnossa olin, sen mielestä ihan hiljainen ja alistunut. Se kävi hellankoukkuna suuren päällikön juttusilla siitä miksei terapiaa ole jatkettu.
– Ei siitä ollut mitään hyötyä, pomo sanoi.
Sakke vastasi että ottavat minut takaisin heille. Tämän keskitysleirin päällikkö sanoi ettei se käy päinsä, että turvattomuutta vaan tulee lisää jos koko ajan kotia vaihdetaan. Sakke sanoi että ei se nyt jumalauta noin ole, poikahan menee ihan sekaisin täällä.
Niillä oli monta palaveria ja se minut terapiaan lähettänyt nuorisopsykiatrikin oli paikalla. Vaikka se ja Sakke kuinka väänsi rautalangasta että minun pitää päästä sieltä pois ja takaisin hoitoon niin se leirivaksi vaan puhui kaikki ympäri että ei. Mikä helvetin profeetta se on kun kukaan ei mahtanut sille mitään, puhu mustan valkoiseksi ihan tuosta vaan.
– Täällä on rajat ja toimintaa, se sanoi.
– Sulla on rajat päässäsi mutta ei toimintaa, Sakke hermostui.
Nuorisopsyko selitti ettei minun kaltaista masentunutta poikaa voida pitää keskellä epäsosiaalisia nuoria vaan tarvitsen aivan toisenlaisen paikan ja tiiviin psykoterapian.
– Ei tunne-elämältään vaurioitunutta nuorta lääkkeillä, kasvatuksella tai sählyllä hoideta. Ja rankaiseminen ei auta, koska ei ole mitään rangaistavaa, se selitti, poikahan on umpikujassa, toivoton ja huutaa teoillaan apua…
– En minä mitään kuule, pomo selitti, pälyili kelloaan ja haki kuudennen kupin kahvia.
Mä tiesin että sillä oli sählytreenit alkamassa ja kiire sinne, mutta ei se ilenny kesken lähtee.
– Et tosiaankaan. Minulla nyt sattuu olemaan parempi kuulo näissä asioissa kun on tämän alan erikoislääkärin koulutus ja kokemusta noin 20 vuotta enemmän kuin sinulla, psyko sanoi ja jatkoi, – olet aika isojen asioiden äärellä kesäyliopiston kasvatustieteen apropohjalta. Ensin poika jätetään yksin ahdistuksensa kanssa ja sitten aletaan lääkitsemään kuin jotain mielisairasta ihmistä!
Mutta pomo vaan selitti ummetlammet ja heilutti kehonrakentajan kroppaansa edes takaisin kuin autistinen kuulantyöntäjä. Sosiaalityöntekijä, muuten kolmas sen jälkeen kun jouduin pois kotoa, sanoi että hänen on vaikea ottaa kantaa kun ei tunne asiaa tarpeeksi, mutta kyllä koulu on tärkein asia. Nuorisopsyko sanoi että eihän tässä kukaan ole kiistämässä koulun arvoa, mutta täytyyhän masennusta hoitaa että jaksaa sitä käydä. On ihan järjestelykysymys hoitaa molemmat.
– Ei nuoren hoitoa voi lykätä silloin kun hätä on suuri. Nyt on.
Ei ne mitään mahtaneet. Minut oli huostaanotettu ja valta oli soskuilla vaikka psyko esitti että nyt on kyse lääkärin määräämästä hoidosta.
Oli se mukava että kerrankin joku oli minun puolellani, mutta muuten ihan sama. Lasku tulee perässä. I’m on fire. Se ei vaan näy päällepäin.
Kirjasta Kevät räjähti käsii (2011).
