Iván Rotta: Kädessäni on toinen tänä keväänä ilmestynyt kirjasi, 380-sivuinen IFA. Mistä syntyi idea kirjoittaa romaani muistinsa menettäneestä muusikosta? (kts. myös Jukka Tervon haastattelu osa 4: Pikkuiset nuket mielemme pöydällä)
Jukka Tervo: Alun perin kirjoitin tarinoita nuorista, joista suurin osa päätyi Kevät räjähti käsiin -kirjaan, mutta muutama jäi yli. Ne halusivat muuttaa lapsuuteni kaivoskylään Otanmäkeen, ja minä muutin perässä. Joku vielä soitti kitaraa! Muistaminen on hirmuisen tärkeä asia ihmisen kasvussa, siis se, kuinka asiat sisällämme elävät, mutta myös taiteessa; taide leikkii piilotajunnalla, muistaa, unohtaa, vääristelee. Joskus on hyvä, ettei kaikkea muista, mutta joskus tulee aikoja, jolloin on katsottava asioita kuin sutta silmiin. Ifa tutkii tätä. Keski-ikäinen muusikko joutuu löytöretkelle itseensä.
Iván Rotta: Tämä näyttäisi olevan omistettu ”Pojille.” Tarkoittaako se enemmänkin kuin ”vain” pojille?
Jukka Tervo: Eräs kirjan teema on, kuinka pojista kasvaa miehiä, ja miten se tapahtuu, jos miehiä ei ole saatavilla. Oma työni on suurimmaksi osaksi asosiaalisten masentuneiden nuorten auttamista, usein poikien, joilta on puuttunut suuntaa ja voimaa antavan miehen läsnäolo.
Iván Rotta: Missä ja milloin tämä julkaistaan, koska käsitin, että tämä julkaistaan kahdesti?
Jukka Tervo: Ensimmäiset julkkarit ovat Oulussa, Galleria Harmajassa Torikatu 22:ssa klo 17:00 perjantaina 17.5.2013. Silloin ei pitäisi olla Suomen jääkiekkopeliä. Tavataan siellä, poristaan ja lähetään patiollle, kun on luvattu hyviä ilmoja. Julkkarit kannattaa pitää. Tervetuloa!
Iván Rotta: Kiitos, valitettavasti en pääse. Niihin toisiin, Otanmäen julkkareihin yritän itseni kammeta. Menköön kaikki Oulussa olevat perjantaina Harmajaan. Mutta oliko IFA siis ”pojille” vai pojille?
Jukka Tervo: Pojat on poikia, joista tulee toivon mukaan miehiä, joskus jopa isiä. Haastavaa hommaa.
Iván Rotta: Niin, ottakoon lukija selvää. Olet aiemmin kirjoittanut paljon runoja, omaa alaasi käsitteleviä tekstejä, artikkeleita, esseitä, kolumneja, novellikokoelman, Teräskitaran (2003) ja blogiisi kaikenlaista juttua kirjoista, luovuudesta ja elokuvista. Miten tällaisen määrällisesti isomman tekstin, jos romaania siten halutaan nimittää, kirjoittaminen poikkeaa lyhyemmän tekstin kirjoittamisesta?
Jukka Tervo: Majan ja talon rakentamisessa on eroja; mittakaava, aikajatkumo, ihmisten määrä, draaman kaari, rytmi ja kaikki on aivan muuta. Sinfonian ja sonetin ero on huomattava. Kun on paljon matskua, myös sählingin riski suurenee, mutta laaja kokonaisuus taas synnyttää ihan omanlaisensa maailman, joka tuntuu itse ohjailevan itseään, ettei siinä kirjailija voi kun pitää koneesta kiinni ja lentää mukana.
Iván Rotta: Mitä lentäminen koneen mukana on vaatinut?
Jukka Tervo: Huh! Aikaa, mutta se ei haittaa, mukavaahan se on, paitsi tämä viimeinen hiomisvaihe. Kirjoittaminen antaa enemmän kuin ottaa – miksipä sitä muuten tekisikään –, mutta julkaiseminen on taas se ”ulkoinen” juttu, jossa saa olla tarkkana oman narsisminsa kanssa.
Iván Rotta: Minkälaisen matkan tämän koneen kanssa lensit? Sillä kysyn, kun jossain oli tietoa, että IFAn oli suunniteltu ilmestyvän 2010. Kolme vuotta sitten.
Jukka Tervo: Minullahan kirjoitusprosessit ovat jumalattoman pitkiä. Se ei johdu hitaudesta – pois se minusta, päinvastoin – vaan siitä, että aika ei riitä kuin tiettyihin intensiivisiin työrupeamiin. Romaanikin on vuosien työ. Kirjahan alkoi elää päässäni jo 80-luvun lopulla, mutta vain pieninä tarinanpätkinä. Sittemmin olen kirjoittanut sen useaan kertaan uusiksi ja pitänyt piironginlaatikossa (tietokoneella) pitkiä aikoja, koska se ei ole vielä halunnut tulla ulos, eikä minulla ole ollut aikaa sitä viimeistelläkään. Myös samanmielisen kustantajan löytyminen auttoi asiassa. Nyt on oikea aika. Ifa is ready to roll and rock!
Iván Rotta: Poikkeaako romaanin ilmestymisen jälkeinen fiilis määrällisesti lyhyemmän tekstin ilmestymisen jälkeisestä fiiliksestä?
Jukka Tervo: Aivan oleellisesti. Romaani on maailma tai maailmaympärysmatka paikallaan, ainakin tämä. Vaikka minulla on kokemusta julkaisemisesta, eikä se nyt niin hirveä stressi ole, niin kyllähän mieli tällaisen savotan jälkeen on tyhjä ja sielu auki, ainakin jonkin aikaa.
Iván Rotta: Miltä kuulostaa väite IFAn vahvasta visuaalisuudesta? Siitä, että teksti luo henkiin kouriintuntuvasti sellaisia paikkoja, kuten muusikon mummola jostain tuolta vuosikymmenien takaa, 60-luvun maaseutu, 70-luvun kaivoskyläyhteisö, 20-luvun korpi, 40-luvun itäraja, 80-luvun Oulu, nykypäivän helsinkiläinen keikkaravintola yms.?
Jukka Tervo: Tuo on vaikea kysymys. Itse näen paikat ja tilat omalla laillani, mutta se on ihmeellistä, että joku toinenkin saattaa nähdä ne – mutta eihän toinen tiedä tarkalleen, mitä minä näen; hän luo siis omansa. Onhan se hienoa, jos olen voinut saada sen aikaan.
Iván Rotta: Onko IFA oodi kainuulaiselle kaivoskylälle? Vai millekään?
Jukka Tervo: Ilman muuta on. Vaikka teoksen ihmiset ovat fiktiivisiä, paikat ovat totta, osa ainakin, tai siis totta kirjan päähenkilön kokemuksina. Lapsuuden ja nuoruuden paikat ja ihmiset ovat mukanamme aina. Hyvässä ja pahassa. Ehkä kirjoitin itseni uudestaan lapsuuteni kaivoskylään, mutta ehkä myös itseni irti sieltä? Ja tapahtuuhan kirja muuallakin kuin Kainuussa.
Iván Rotta: Niin, Oulussa, Helsingissä, Pohjois-Karjalassa, itärajan takana jne., minne vain kirjan kieli kuljettaa, joka hyödyntää paikoin pitkähköjäkin virkkejä. Onko runsassanaisuus kuinka laskelmoitua suhteessa lyhytsanaiseen ja pelkistettyyn Kelloon?
Jukka Tervo: Kyllä tässä kieli vie miestä; sisältö määrää tahdin. Pitkä virke luo toiminnan, jatkuvuuden ja ajan. Heräämisiä suuren kellon sisällä kulkee runon ehdoilla; ”vähän voi olla paljon”, (ainakin joskus). Tauko jättää tilaa musiikille ja lukijan mielenliikkeille. Paikoitellen niukka ja ehkä viittaava tai vihjaava saattaa olla visuaalisesti ja kokemuksellisesti hyvinkin rikas, mutta toki myös tyhjä. Runolla ratsastaminen on riskihommaa; ihan omakielistä hommaa, piilotajunnan/lapsen/ei-kognitiivisen maailman ”suoraa” puhetta, näkyjä. Järjen tuolla puolella koettua, maagista.
Iván Rotta: Onko IFAn ajoittainen seka-murteellisuus mahdollisesti kuinka puhtaaksi tislattua?
Jukka Tervo: Kuten aikaisemminkin puheltiin, murre kertoo puhujasta, ajasta ja sukupolvesta missä liikutaan, se heittää heti läsnäolon tunnelmiin, siis että JOKU puhuu ja MINÄ kuuntelen. Murteella ei voi kikkailla; myös sen pitää tulla omalla painollaan.
Iván Rotta: Olisiko sama tarina ollut mahdollista kertoa lineaarisesti tylsänä pötkönä ilman ajallista loikkimista?
Jukka Tervo: Lineaarinen aika on koulujen keksintöä. Sisäinen aika on loikkiva, olemme moniaikaisia, maatuskanukkeja, joissa on aina vain pienempiä osia sisällä.
Iván Rotta: Onko rakenteen fragmentaarisuudella korkeampaa merkitystä?
Jukka Tervo: Arjesta selviää päällimmäisellä, sillä suurella maatuskalla, mutta esimerkiksi ihmissuhteissa alkavat alla olevat olennot rapistella pintaa. Varsinkin kriiseissä ja vaikkapa unessa tai juopuneena ne pikkuiset nuket hyppäävät mielemme pöydälle pieremään, irvistelemään, itkemään ja pelkäämään. Ajassa vapaasti liikkuva kerronta kuvaa paremmin tätä maailmaa, siis tätä, jota emme hallitse, vaan joka hallitsee meitä – jollemme tunne niitä nukkeja riittävän hyvin. Ei kukaan niitä täysin tunne, mutta onhan se hyvä tietää, mitä sisällämme todella liikkuu.
Jokainen taideteos on moniaikainen, maalaus, tanssiteos, elokuva. Saatamme kokea, että tämä, mitä katson, ei ole teoksessa vaan minussa; eikä vain tässä hetkessä, vaan olemme kokeneet tämän ennenkin. Mestarillisin teos tässä suhteessa on Andrei Tarkovskin elokuva Peili. Ja löytyyhän Ifasta runonlaulaja, (tämän verran voi kertoa kertomatta mitään), joka paiskoo kuulijat läpi ajan ja maailman kuin tyhjää vaan!
