Kanadalainen Leonard Cohen (s.1934) on yksi suurimmista lauluntekijöistä, jonka syvä ja tumma sinkkitynnyriääni koskettaa edelleen ihmisiä ympäri maailmaa. Hän on esiintynyt Suomessakin useasti. Kun Neil Youngin elämänkerta oli pelimannin omaa lupsakkaa jutustelua menneestä (niiltä osin kun muisti toimii) ja nykyisyydestä, on Cohenin Elämänkerta (Various Positions – The Life of Leonard Cohen, Ira B. Nadel, Johnny Kniga, 2006) ammattilaisen tarkkaa työtä, jossa faktat ovat paikallaan ja asiat suhteessa aikaan.
Bird on Wire, So Long Marianne ja Suzanne -laulujen tekijä on yliopistossa kirjallisuutta, kirjanpitoa ja yrityslakia opiskellut runoilija ja kirjailija, joka vasta 31-vuotiaana astui singer/songwriterin kiikkerälle lautalle. Erityisen suosittu hän on Euroopassa. Mies itse arveli sen johtuvan siitä ettei täällä ymmärretä kieltä. Näin saattoi olla 70-luvulla, mutta tuskin enää. On jännittävää lukea laulujen taustaa ja historiaa, joista tietämätön on joutunut ja saanut ”ymmärtää” tekstit haluamallaan tavalla. Sillä ei liene merkitystä koska laulut syntyvät loppujen lopuksi aina kuulijan sisällä, ovat oma tulkinta.
Suuressa osassa laulujaan mies räytyy naisennälkäänsä, ja on vaikea tietää onko hän menossa kohti rakkautta, vai pakenemassa alati pahentuvaa masennustaan, jota hän hoitaa myös lääkkeillä ja huumeilla. Kenties molempia. Jos iäkäs turpea suomipoika vinkuisi nuoren tussun perään samalla intensiteetillä Phuketin ja Tupoksen baareissa, olisi hän irstas ja vähä-älyinen pukki, kun Leonard on kauneutta ja totuutta etsivä taiteilija. Laulujen naiset eivät ole mielikuvituksellisia seireenejä, vaan todellisia ihmisiä, joiden kanssa, ainakin osan, Leonard on yrittänyt elää ukkomiehenä poikamiehen säännöillä, joka harvoin johtaa pitkiin ihmissuhteisiin.
Kirja on täynnä syviä ajatuksia, mutta myös hauskoja tarinoita. Elämä Kreikassa Hydran saarella on elämänkerta itsessään, paikka jonne hän vetäytyi kirjoittamaan ja viettämään yksinkertaista elämää, vaikka välillä juhlinta taitelijatovereitten kanssa karkasi ympärivuorokautiseksi. Kun Cohen Isle of Wrightin festivaaleilla 30.8.1970 aamuyöllä otti yleisön (kolmesataatuhatta!) haltuunsa (Jimi Hendrixin jälkeen!) verkkaisilla surumielisillä kappaleilla ja runoilla Kris Kristofferson sanoi kaverilleen haluavansa samanlaisen latauksen lauluihinsa.
– Pomo, ystävä sanoi, – Leonard on angstinen runoilija. Sinä olet alkoholisti.
Kris-pappakin on parhaillaan Suomessa keikalla. Uskoakseni selvin päin.
Cohenin lauluissa kuuluu rakkauden ja menetyksen teemojen lisäksi kuoleman, myyttien ja uskonnon pohdinta. Juutalaisuus on hänen verenperintöään, jota hän lähestyy eri ikäkausina eri tavoin. Hän on etsinyt zen-buddhalaisuudesta sisäistä rauhaa vuosikymmeniä. Itsehillinnälle lienee ollut käyttöä kun Cohenin manageri kavalsi taiteilijan omaisuuden.
Yksinkertaiset nylonkielisen akustisen kitaran kanssa esitetyt kappaleet tuntuvat edelleen sydänalassa; jokin syvä ja totuudellisuus leimaa Leonardin parhaita lauluja. Niissä on kansanlaulujen ja hymnien ikuisuutta. Kirjasta käy hyvin ilmi pitkän uran nousut ja laskut, luovat innostuneet kaudet ja syvän hiljaisuuden jaksot. Laulut eivät ole hetkellisiä luovuudenpurkauksia, vaan vaativat joskus vuosien hiomisen ja työn. Sovittajilla on ollu keskeinen merkitys Cohenin laulujen levytyksissä.
Ehkä hän koskettaa meidän kaikkien rakkaudenkaipuuta, kosmista yksinäisyyttä, sanoisi runoilija. En tarkoita traumaattisia menetyksiä, vaan elämäkaareen kuuluvaa hyvästejä entiselle ennen kuin uusi voi alkaa. Leon kroonisen masennuksen juuret jäävät hämärän peittoon ja hyvä niin; mitäpä se meille kuuluu. Musiikki kuuluu edelleen. Jokin paratiisista karkoitetuksi tulemisen värinä on aina läsnä; onko sen pohjalla filosofinen tai uskonnollinen pohdinta vai henkilökohtainen kokemus? Oli miten oli, sen kieli on runous. Varsinkin levyt Songs From A Room (1969) ja New Skin For The Old Ceremony (1974) ovat soittolistojeni vakiomateriaalia.
– Puute on runouden äiti, hän sanoo ja tarkoittaa varmaan muutakin kuin seksin puutetta.
