Lasinen tyttö laulaa

Tyttö on lasia, ei katsekontaktia, käsi kuin tyhjä lapanen, pudottelee piponsa kolmesti ennen kuin saa sen hattuhyllylle, jää katsomaan ikkunasta, tanssaa, nostelee jalkojaan kuin pissat housussa. Voi hyvä jumala, onko se menossa psykoosiin vai tulossa vai onko sillä niin kovat lääkkeet päällä? Silmät lupsahtavat kiinni, kädet täräjää, ranteissa viiltelyn arpia.

– Seiskalla oon. Oppilaita on 22, aika paljon tyttöjä, oisko 14? En harrasta mitään mutta ajattelin alkaa laskettele- maan ja käymään kuntosalilla… Kotona on isä ja pikkuveli. Äiti kuoli… on siitä aikaa… auto-onnettomuudessa.
Sen suuta kuivaa, silmät pyörii jotenkin, räpsytyttää. En oikein tiedä. Jaksaako tähän alkaa tosissaan? Pahaa tekee katsoakin. Jos en ala, kuka alkaa? Ja alkaako tyttö ketään? Jos en ole tosissani, ei varmasti ala. Jos olen, saattaa alkaa. Hiukset silmillä, milloin lie pesty. Vaatteet ihan tiptop puhtaat, kuin kaupan hyllyltä. Hymyilee tuskaisesti, naamion takaa, epäaitoa, epätoivoa, tyhjää. Jos teen tutkimusvaiheen, on pakko alkaa itse, en voi tai halua siirtää toiselle, eikä ketään toista ole vapaanakaan.
– Milloin se tapahtui?
– On siitä aikaa jotain kaksi tai neljä vuotta.   
– Olet ollut sairaalassa? Kuinka kauan?

– Puoli vuotta.
– Millaista aikaa se oli?
– Ihan mukavaa. Monet yritti karata.
– Siellä oli ovet kiinni?
– Joo. Mä en karannu, en ois tahtonu sieltä pois. Sulla on ihana taulu.
– Mikäs se on?
– Se on se joku Sampojuttu.
– Ketä siinä näkkyy?
– No Väinämöinen siinä tappelee jonkun akan kanssa.

Hyräilee jotain kappaletta, mikä se on. Da daa daa…, hetkinen, se pelasta, pelasta, pelasta minut. Rakkauden haudalla. Niin onkin. Hyvä biisi. Miksi se sitä laulaa?
– Sulle on tapahtunut aika paljon?
Nyt katsoo eka kertaa silmiin, katse viipyy puolitoista sekuntia, surutyttö sekaisin, niin sekaisin.
– Ai niin, isällä on uusi tyttöystävä, ei se meillä asu, vaikka ainahan se meillä on, yötäkin.
– Millainen se on?
– Ihan kiva.

…

Haluaako se että se pelastetaan vai laulaako se omaa kuolemaa vai äidin? Laulaako se minulle vai ei kenellekään vai itselle vai äidille? Vai jännittääkö sitä, ja laulaminen rauhoittaa? Vaikuttaa 9–10-vuotiaalta vaikka on 12. Tyttöpoika, poikatyttö, nuoruuden ensiväreet ei näy missään, kuin jotain siltä väliltä, ei kumpikaan, ei kukaan. Jähmeä, tahmea. Isä ei ymmärrä tytön tilannetta, tai ymmärtää ehkä mutta ei kestä ajatella sitä. Tässä on kauhee homma edessä. Alkaako isä, jaksaako, heittääkö pyyhkeen kehään, soittaako heti ensimmäisen ristiriidan jälkeen, että jos ei tyttö halua käydä, niin ei tarvitse? Jos ei ala, en ala minäkään. Kuka tapaisi isää? Päästääkö koulu sen terapiaan kolmesti viikossa? Päästää, ei kai niillä ole muuta vaihtoehtoa, eihän tämä pysy vielä edes 15 minuuttia paikallaan. Vaikka voihan se olla, että Lestijoen sijainti ja vuoden 1956 keskimääräinen sademäärä ovat tärkeämpää kuin se missä itse on, jos on missään. Sairaalakoulu olisi tietysti toinen vaihtoehto ja ehkä osastohoito, ja kävisi sitten sieltä. Alussa ainakin.

…

Näin yöllä unta, että enkeli silitti mun vatsaa. Tuntu hyvältä. Kai se tarkoitti ainakin etten osaa tehdä ihmeitä vaikka tahtoisinkin ja että pelottaa aloittaa tämän tytön kanssa ja että kuka se mua sitten lohduttaa, hoitaa ja tukee jos en jaksa, ja mitä tästä syntyy, mun vatsasta, tytön vatsasta…?
– Näin unta, että äiti tuli meille seinän läpi ja tahtoi ottaa mut ja veljen mukaan, mentiin vessaan piiloon, se ampu oven läpi ja me huudettiin isää apuun, mutta se oli ylitöissä…
– Melkein kuin elokuva josta ei pääse pois. Puhuitko siitä kenenkään kanssa?
– En.
– Et edes isän?
– En enää muistanu, ja se meni ohi.
– Pelkokin?
– No ei se. Se tulee ja menee, mutta unohtuu jos tekee jotain.
– Mitä teit?
– Menin suihkuun.

– Olitko kauan?
– Olin.
– Kuinka kauan?
– Tunti 20 minuuttia.
– Hyvin osasit sen laskea.

– Joo. Tai oli mulla kello.
– Semmonen vesitiivis?

– Ei ku herätyskello.
– Miten sille kävi?
– Isä osti uuden.

…

Ihan järkipuhetta, ei ole psykoosissa, ehkä lääkkeitä, ehkä vaan niin jännittynyt. Alkoi käymään, tuli kahdella bussilla. Osasi aikataulut ja rahat, vaikka ajattelin ettei osaa. Alussa pelattiin ja piirrettiin, sitten puhuttiin hieman ja oltiin paljon hiljaa. Piirsi kuolleen puun joka oli ei missään ja talon ilman ikkunoita ja ovia. Sovittiin osastolta lähettäneen lääkärin kanssa, että ajetaan lääkkeet alas. Puoli vuotta siihen meni. Diagnoosiksi laittoi jotain ympäripyöreää, sanoi ettei se sitä paranna eikä lääkkeetkään. Jotain piti tehdä ensiavuksi, ei ole resursseja muuhun.

…

Tyttö kirkastui, puhuu selkeästi, vähän pikkuvanhasti, vakavana mutta läsnä. Koulussa alkoi jo mennä paremmin. Sai tukiopetusta pienryhmässä. Ensin oli ihan sekaisin, syrjässä, kulki pitkin seiniä, pelkäsi. Terapian lomatauot ovat vaikeita. Hiljenee, vaikeroi, näkee painajaisia, ei osaa olla minulle vihainen. Masentui, viilteli itseään, ei tiennyt miksi. Kun autoni oli huollossa, säikähti etten ole paikalla, koska tuttu auto oli kadonnut pihalta. Sai hengenahdistuskohtauksen ja ihottumaa. Kerran oli alaovi mennyt kiinni, eikä tyttö päässyt sisään. Itki portaissa kauhuitkua, kun menin etsimään.

…

Isä oli alussa ymmällä, miksi niin usein, miksi ei saa tietää, mitä siellä puhutaan? Kävi kerran kuussa kollegalla ja ymmärsi hitaasti, kuinka sairas tyttö oli ollutkaan ja kuinka tärkeää on se, että saa olla ihan rauhassa minun kanssani. Kiitollinen kun saatiin lääkkeet pois. Halusi syyllisyyksissään alkaa kuljettamaan tyttöä mutta onneksi ymmärsi, että kulkekoon vaan kun kerta osaa ja tämä on sillä lailla enemmän tytön oma juttu.

…

Puolitoista vuotta olivat kovia aikoja kun näytti että hullummaksi vaan muuttuu. Näytti kaikki temppunsa, testasi, kuinka paljon siedän ja heitänkö ulos. Nyt tilanne on toinen: on kiva mennä kouluun, on jo yksi kaveri, discoonkin uskalsi mennä. Alkaa haaveksia poikakaverista mutta siihen on matkaa. Alkoi puhua kotiasioista, pikkuveljestä, opettajista ja varoen muistella äitiä silloin kun tämä oli terve ja sitten. Painajaisia painajaisten perään. Aina ei osannut erottaa oliko ne unta. Piirsi silmättömiä suurikitaisia hirviöitä, verisiä aseita ja mustia aukkoja ja katsoi tarkkaan kuinka suhtaudun, pidänkö ihan hulluna. Kun puhuttiin niin alkoi ajatella ja huomata kuinka pelko yksinjäämisestä oli aina niin lähellä ja paljon muutakin tietysti. Vihainen ei saanut olla, taivas putoaa jos suuttuu. Puihin alkoi tulla ajan oloon juuret ja pihaa ympärille, taloihin ikkunat ja ikkunoihin verhot ja savu nousi piipusta; joku siellä asuu.

…

Oli paljon ajanjaksoja joita ei muistanut lainkaan, sitten alkoi kuroa niihin tapahtumia ja ihmisiä, mukaviakin hetkiä ja muistoja. Toi valokuvia, katsottiin ja itkettiin. Kyyneleet vaan lähti valumaan, annoin valua. Aloin ymmärtää, kuinka äiti oli välillä kadonnut viinahuuruihin, kapakoihin ja vieraisiin miehiin, vei tytön isältä salaa mummolle, joka oli arvaamaton ja ankara skitsofreenikko. Näistä ei vielä puhuttu, olivat ilmassa, sanoiksi tulossa kivun ja kauhun kautta.

…

Toisen vuoden kesälomalla puhelin soi. Oli joutunut sairaalaan, hakkasi päätä seinään, puhui sekavia, ihottumaa, ei syönyt. Isä sanoi rahoituksen päättyvän, Kela ei korvaa enää kolmatta vuotta. Kävin katsomassa tyttöä. Tämä istui sängyllä ja vapisi kuin kuumeessa, tunsi kyllä mutta uikutti. Sanoin että kaikki järjestyy, käyn huomenna uudestaan, ja sitten kun loma päättyy, jatketaan entiseen malliin. Aikuiset järjestää, pidä huoli itsestäsi.

…

Sietivät sen ahdistuksen. Tyttö pissasi housuunsa, söi lattialla, päivät pitkät sängyssä. Hoitaja oli vieressä niin paljon kuin ehti. Kiitos. Menin kotiin ja itkin. Olin niin vihainen, en nukkunut silmän täyttä viikkoon. Soitin kaikki mahdolliset paikat. Rahoitus pitää hoitaa muuten kuin Kelasta. Uudet määräykset yhtäkkiä. Keskellä lomia, sairaalasta jossa ei ole rahoja, ei ihmisiä, vain kaavakkeita, vieraita ihmisiä, lausuntoja. Miksi vaivautua? Miksi en mene kurssikaverin konsulttifirmaan laatimaan testejä työn soveltuvuudesta tekijälle ja tekijän työlle, tai piirtämään henkilöstön hurmahenkiseen koulutustilaisuuteen jääkiekkovalmentajan äppitaululle tsemppikuvioita ylitöihin? Kahdeksasta neljään homma. Kotona oma elämä.

…

Jos olisin tiennyt tämän tulevan, en olisi alkanut tyttöä. Psykiatria ei ole seksikästä, psykoterapia vielä vähemmän. Vituttaa niin ettei sanotuksi saa. Oikeat asiantuntijat ovat järkytyksestä sanattomia. Ottaisin kantaa jos ehtisin ja jaksaisin. Onneksi muut ottavat, mutta mitä se auttaa? Nytkin teen liikaa töitä. Puhelimessa menee illat ja kaavakkeissa yöt. Suomalainen hyvinvointivaltio. Mitä nämä rahat olisivat olleet hyötyyn nähden, ja mikä vaiva?
– Mitäs kuuluu?
– Kait aika huonoa, voidaanko me jatkaa?
– Kyllä me jatketaan.
– Mutta kun ei oo rahotusta. Kuka tän maksaa?
– Joku maksaa, me vaan jatketaan. Selvitellään…
– Isällä ei oo rahaa tähän. Et sä voi ilmaiseksi tehdä.

– Jatketaan vaan rauhassa… Mitäs oot touhunnu?

Loppuiko tämä tarina näin?

…

Kirjasta Kevät räjähti käsiin (2011).

…