Netflix syytää klassikkoelokuvia nettiin kiihtyvällä vauhdilla. Yksi niistä on Sam Peckinpahin ohjaama lännenelokuva Pat Garrett and Billy the Kid (1973) joka on jäänyt elämään ainakin musiikin takia. Se on Dylanin käsialaa, varsinkin klassikko Knockin on the Heavens Door soi ääniraidalla komeasti, mutta on elokuvalla muutakin annettavaa. Se on hieno kuvaus siitä kuinka Villi Länsi on siirtymässä lainsuojattomien ja karjapaimenten maasta kohti lakia ja järjestystä.
Taivaan portteja tässä elokuvassa totisesti koputellaan tungoksen asti. Peckinpah on väkivaltaisista elokuvista tunnettu ohjaaja, jonka verenvuodatus on tosin nykynäkökulmasta varsin vaatimatonta vaikkapa Tarantinoon verrattuna. Hän on rakentanut hienon balladin kahdesta ystävästä jotka kasvavat eri suuntiin. Sheriffi Pat Garrett edustaa muutosta, vaikka onkin vanhempi mies, ja lainsuojaton Billy historiaa ja menneisyyttä. Tämä moneen kertaan filmattu ja kuvattu hahmo lienee saanut varsin realistisen päivityksen Robert Redfordin selostamassa uudessa draamadokumentissa Wild West (Netflixissä sekin). Kid eli William H. Bonney eli Henry McCarty on tulkinnasta riippuen joko karjavaras, rikkailta köyhille ryöstävä Robin Hood tai psykopaattitappaja.
Kris Kristoffersonin Kid on siloposkinen nuorukainen jonka sinisissä silmissä vaihtelevat surumielisyys ja tappajan katse. Kristofferson on näyttelijänuransa lisäksi merkittävä countryartisti ja biisintekijä, mm. Janis Joplinin tunnetuksi tekemä Me and Bobby McGee on miehen kitarasta lähtöisin kuten myös Sunday Mornin’ Comin’ Down ja Help Me Make It Through the Night.
Pat Garrett, karismaattinen James Coburn, (joka näyttää Dave Lindholmin ja Martti Suosalon amerikanserkulta), on Kidin entinen rosvokaveri ja isähahmo, joka on päättänyt jäädä eläkkeelle terveenä tai ainakin elossa ja on siksi vaihtanut puolta ja ottanut sheriffintähden rintaansa. Hän saa New Mexicon karjaparoneilta tehtäväkseen napata heidän bisneksiään häiritsevän pojan, joka onkin haasteellinen homma koska molemmat miehet pitävät ilmiselvästi toisistaan ja tuttavapiirikin on sama. Ja molemmat ovat kivikovia miehiä.
Kuka on kenen puolella on elokuvassa veteen piirretty viiva. Usein viiva piirretään luodilla. Että draama olisi riittävän syvä molemmat miehet käyvät samalla huoralla. Peckinpah on naisten kuvaajana varsin yksitotinen; heillä on vaatteita päällä vähän tai ei ollenkaan. Ja jo pelkästään elokuvassa juotu viskin määrä tappaisi molemmat pyssysankarit.
Bob Dylan myös näyttelee elokuvassa varsin isoa roolia, omituista Alias –nimistä heppua, joka kuljeskelee tapahtumapaikoilla kuin todistamassa maailman menoa ja sen muuttumista.
Pohjimmiltaan, historiallisen ajankohdan lisäksi, kyse on sopeutumisesta todellisuuteen, jota mm. Marlon Brandon tähdittämä prätkäelokuva The Wild One (Hurjapäät, 1953), (katso Mitä sullon tarjolla (whaddya got?) – ja muita kysymyksiä Black Rebel Motorcycle Clubin jäsenille), ja monet muut elokuvat hyvin kuvaavat: voiko vapaata (ja vastuutonta) nuoruutta jatkaa loputtomiin vai onko aika asettua ja alkaa aikuiseksi jolloin joudutaan tekemään kompromisseja. Kaikkea ei voi saada, kuten ehkä korskeimmassa nuoruudessa saatetaan kuvitella.
Hyvä ja paha eivät ole yksiselitteisiä asioita. Kysymys on myös siitä kumpi on vaarallisempi ja väkivaltaisempi, Kid vai Pat. Ehkä lännessä kysymys oli siitä kumpi on nopeampi ja kylmäverisempi. Kun Garret lopulta tappaa vasta parikymppisen Kidin hän itsekin on järkyttynyt; kuoliko siinä hänen nuoruutensa ja vapautensa vai tappoiko hän ystävänsä, paatuneen rikollisen vai oman poikansa.
.
