Ihminen muuttuu näkymättömäksi silloin kun peilistä ei näy mitään. Pystyi kävelemään seinien läpi ja leijumaan ilmassa. Nukkui silmät auki. Oli sitä mieltä että genetiikka on ratkaisu kaikkeen ja että sen voi leikata pois.
– Minkä? sinä kysyit.
– En muista, sanoi ja alkoi puhumaan kuinka monta neliötä mahtuu ympyrään.
– Kuinka monta? kysyit.
– En muista, sanoi.
Suussa oli lyijyn maku. Koko ajan juoksi vessassa. Mitään ei tuu.

 

Ihminen painoi 32 kiloa. Oli ihan näkymätön. Leijuskeli missä leijuskeli. Panivat hoitoon. Ei syönyt, ei juonut. Aika katosi, kädet olivat kauniit, jänteet näky ja lihakset. Jalat sammui, vatsassa elämöi pähkinä. Mutusteli yhtä banaania koko päivän, monta kuukautta ja vuotta, vuosisataa. Antoivat jotain mönjää letkulla. Ronkkivat. Kylmiä olivat lakanat, verhot heilui tuulessa. Tuijotti ovenkahvaa. Leijuskeli missä leijuskeli. Halusi kotiin. Mikään tuntunut miltään. Antakaa olla. Kotiin. Painoi 44,3 rakko täynnä.

 

 

Pääsi kotiin normaalipainoinen makas sohvalla ei käyny missään joku nauroi ja tuijotti bussissa sitten mentiin pileisiin poltettiin jotain vedettiin kännit napattiin mitä vaan oltiin autoissa takapenkillä monta kertaa mikään ei tuntunu miltään kukaan ei huomannu mitään panivat taas hoitoon ei tunnu.
– Mitä ne tunteet on, mihin niitä tarvitaan? kysyin.
– Hyvä kysymys, sanoit, mutta et vastannut.
– Et tiedä itsekään. Minulla on kolmannen asteen huumeongelma ja keskivaikea anoreksia nervosa, sanoin.
– Sinulla mitään sellaista ole.
– Onhan. Psykiatrian erikoislääkäri, LKT, – lääketieteen ja kirurgian tohtori – näin sanoi, sanoin.
– No, saattaa ollakin, sanoit, – entäs sitten?
– Mitä entäs sitten? kysyin.
– Että entäs sitten jos on tuota kaikkea.
– En tiedä.

 

 

– Kysyit niistä tunteista, sanoit.
– Niin?
– Että tässä yksi.
– Niin mikä?
– Tunne.
– Mikä tunne?
– No kun suutuit kun sanoin ettei sinulla mitään kolmannen asteen huumeongelmaa ole ja keskivaikeaa anoreksiaa.
– Enkä suuttunut. Itse suutuit kun et mitään ymmärrä.
– No, taisit kuitenkin suuttua ja se on käsittääkseni tunne, änkäsit.
– Mikä minulla sitten on jos ei kolmannen asteen huumeongelma ja keskivaikea anoreksia, kysyin.
– Hätä, sanoit, – sinulla on hätä.

 

 

Oli hirvee olo ja sanoin että tapan itteni. Kysyit:
– Haluaisit siis kuolla?
– En minä kuolla halua, kun tappaa itteni! Etkö perkele tajua! huusin.
– Ehkä haluaisit tappaa tuon pahan olon itsestäsi, mutta jos tapat itsesi, niin kuolee kaikki muukin siinä samalla, hyvänkin.
– Mikä hyvä? minä mietin, – älä vittu ala viisastelemaan.
Odotin että se ois sanonu että elä tapa ittees tai jotain lohtua.
– Tavataan taas maanantaina, se sanoi.

 

 

– Minä en tykkää tämmösestä terapiasta jossa ei anneta ohjeita tai vaikka jotain tehtäviä, sanoin.
– Tekisitkö niitä? kysyit.
– En, vastasin, – mutta se vois olla helpompaa. Kerran pienempänä olin jossain terapiassa tämän syömättömyyden takia ja joku täti sanoi minulle että sinulla on sisälläsi SUURI leijona, anna sille ruokaa.
– Mitä sinä siihen? kysyit.
– Sanoin sille että ootko sinä tullu hulluksi?
– Aloitko syömään?
– Joo… tai joksikin aikaa. Sehän ois voinu tulla takaisin.
–  Leijona?
– Ei ku täti.

 

 

– Eikö tähän ole mitään lääkettä? kysyin.
– On kai, sanoit.
– Miksi et sitten määrää minulle semmosta?
Sanoit että ei sinulla ollut sellaiseen valtuuksia ja että ei ne lääkkeet mitään auta, ettet ole koskaan tavannut ketään tai kuulutkaan kenestäkään joka ois parantunut sellaisilla lääkkeillä.
– Tuollahan joka toinen niitä syö! kivahdin.
– Saattaa syödä. Eikä se nyt niin elämän ja kuoleman juttu ole, mutta on vaan niin että mieluummin puheltais siitä lääkeasiasta kun käytetään niitä, sanoit.
– Puheltais mistä? kysyin.
– Pahasta olosta.

 

 

Sain lääkettä muualta ihan helposti. Ei tuntunu missään, sitten tuli semmonen itselle outo olo. Muovinen jotenkin, että se en ole minä. Ettei ohjaus tottele vaikka kuinka vääntäis. Aliohjautuva olo. Sisältä pimee olo. Sävyt katosi kaikesta. Uni tuli hyvin, mutta ne oli tyhjiä.

 

 

– Meinaat että tässä alan kelaamaan kaiken sen mitä mun sisältä löytyy? kysyin.
– Niin, jos haluat, sanoit.
– Ihan vieraalle ihmiselle? Voinhan mä äitin kanssa jutella kaikesta. Sehän mut tuntee, jos joku.
– Niin varmaan tunteekin, mutta se on hieman eri asia kuin tämä meidän välinen tässä, sanoit.
– Eihän sitä kukaan jaksa kertoa tai kuunnella! huudahdin.
– Kukapa tietää? Voisin kuitenkin yrittää,  kun ihan niillä töin olen tässä.
– Siinähän menee ikuisuuksia, sanoin.
– Ei mene, mutta jonkin aikaa voi mennä, sanoit.

 

 

– Mistä sinä voi tietää vaikka valehtelisin sinulle silmät suut täyteen? kysyin.
– Miksi ihmeessä sinä minulle valehtelisit? sanoit.

 

 

Teoksesta Kevät räjähti käsiin (2011).

 

Ei ole internet-yhteyttä