Emännällä on ollut monta diagnoosia niin kauan kuin muistan. Alunperin se oli kai joku sekamuotoinen skitsoaffektiivinen häiriö, sitten dissosiatiivinen pakkovaellus, maanis-depressiivinen joku, rajatila, borderline, koska sen mielialat heitteli laidasta laitaan eikä se välillä oikein ollut tässä maailmassa. Sitten se muuttui paniikkihäiriöksi, sitten epäiltiin jotain ADHD-juttua ja sitten siitä tuli kaksisuuntainen mielialahäiriö. On sitä tutkittu ja hoidettu. Joskus sillä on kaiken maailman litiumia, neuroleptejä ja antidepressantteja sikin sokin. Ja unilääkkeet ja verenpainelääkkeet päälle ja migreeni- ja astmalääkkeet.
Minusta se on vaan välillä kauhean masentunut, makaa pimeessä, voihkii ja huutaa. Sitten se alkaa nousta siitä ja rupeaa touhottamaan ettei masennuksen mustekala saisi sitä kiinni. Sitten se on jonkin aikaa ihan mukava, oikeestaan ihana. Mutta ei siihen totu ikinä. Ukko on tottunut. Kun se sai potkut Postilta se vaan tissuttelee kotona paitsi kun emäntää alkaa vauhdittaa. Sillon se on selvin päin ja kattoo sen perään, ottaa pankki- ja luottokortin pois, siivoo ja puhelee sille. Kerran emäntä piti hakee Kanarian saarilta. Miten se sinne oli päässy? Oli siinä maksamista työttömillä ihmisillä. Kyllähän ne riitelee mutta sitten kuuluu makuhuoneesta iloinen sängyn natke. Kai niillä on mukavaakin yhdessä.
En minä tiedä miksi se sellainen on, ei kai kukaan. Sen vanhemmat ja kaksoisveli kuolivat tulipalossa kun emäntä oli kolmen. Sairaalassa se on joka vuosi, ainakin kaksi kuukautta. Ei siitä hirveetä vammaa jäänyt vaikka ei se ollut mukavaakaan. Tai ei se niin ihan ole; kun emäntä sairastui niin sydämeen tuli reikä. Ukko hoiti aina ja emännän vanhempi sisko tuli melkein samassa oven avauksessa kun emäntä lähti.
En jäänyt koskaan yksin. Emäntä tiesi aika usein milloin alkaa mennä yli, selitti:
– … mie meen vähäksi aikaa pois, että pyykit on siellä ja rahaa on tuossa ja isäis kanssa pärjäätte…
Sisko oli yksinelävä opettaja ja asui samassa talossa. Se vaan tuli, lauloi unilaulut, nukkui minun kanssani kunnes nukahdin, pani kouluun ja odotti koulusta, jututti kaikki asiat, solmi palmikot ja vahti hampaiden pesut, teki ruuat, paistoi kakut ja pullat. Ja oli ihan Ingrid Bergmanin näköinen. Minusta kaikki elokuvat missä on Ingrid Bergman ovat hyviä. Täti luki minulle ääneen ihan mitä vaan, ensin satuja ja Muumeja ja sitten Linnaa, Waltaria… Ei malttanut lopettaa vaikka osasin jo lukea.
Minusta tuli nainen melkein yhdessä yössä. Tai ainakin se tuntui siltä. Yksi kesä siihen meni. Keväällä olin pitkä hontelo tyttö ja syksyllä iso nainen, siis ulkoisesti. 184 senttiä Geena Davisia ja Sigourney Waeveria. Sisällä oli aivan pieni tyttö. Lihakset olivat kipeät ja välillä tuuli meinasi viedä, ryhti piti etsiä uudestaan. Kävelin päin pylväitä ja kolhin itseni ovissa ja hisseissä. Välillä tuntui kuin aika olisi vilahtanut nopeasti ja sitten taas kuin hidastetussa elokuvassa, päätä särki aina. Ajattelin että olenkohan tulossa hulluksi, mutta ne meni ohi kun kasvu tasoittui.
Olin koulussa aina hyvä, paras. Itkin jos en saanut kokeesta vähintäin yhdeksän. Ja aina olin yksin. Kaikki sanoivat että olen leuhka, hikipinko ja omasta mielestäni kaunis. Olin melkein kahta päätä pitempi muita, reidet, rinnat, perse ja lantio kuin aikuisella naisella. Kaikilla oli kaveri, minulla ei. Joskus pääsin porukoihin, rippileirillä viimeistään. En olisi halunnut mennä koko leirille, mutta pakotin itseni.
Siellä minut raiskattiin. Toiseksi viimeisenä iltana ryypättiin saunan takana, minäkin muitten mukana, kun minut oli kerrankin huolittu porukkaan. Olin ihan tottumaton, en koskaan ollut juonut mitään. Sammuin sinne ja aamuyöstä heräsin kun joku pani minua. Puolelta päivin heräsin uudestaan saunan lattialta sisältä ja päältä likasena. Kukaan ei katsonut minun perääni ja itse en osannu. En tiedä kuka se oli enkä puhunut siitä kenellekään. Pitkään väitin itselleni että unta se oli, ei sitä tapahtunutkaan, mutta tapahtuihan se, ihan pikkutytölle. Minusta tuli jotenkin läpinäkyvä ja syvähuono. Ajattelin että kaikki näkevät mitä minulle on tapahtunut, että kaikki tietävät. Kuvittelin pitkään että haisen pahalta, pelkäsin ihmisiä enkä käynyt ulkona kuin pakosta.
Mitä huonommalta minusta tuntui sitä enemmän tein koulussa töitä. Päätin näyttää. Sitten pääsin vähän vanhempien tyttöjen mukaan. Päivät pingotin lukiossa ja illat aloin kulkee sairaissa porukoissa. Oli pileitä ja siellä nussittiin kaikki kaikkien kanssa. Joka paikkaan. Oli se kiihottavaa kun sinne meni, että muut katsoo ja haluaa, mutta sitten kun selvisin humalastani niin ällötti, varsinkin kun tajusi että ne miehet olivat paljon vanhempia. Sai siellä viinaa ja muuta, ei kai sitä olisi selvin päin voinutkaan. Ilman viinaa olin kyllä aika surkea olento. Esitin maailmannaista, mutta yksin makasin vaan sängyssä iltapäivään ja säälin itseäni. Aloin huolestua että meneekö mun elämä kuin emännällä; ylös ja alas. Mä luulen että se ois enemmän tässä maailmassa jos ei söisi noita lääkkeitä niin paljon.
Kun tuli ikää tarpeeksi aloin kulkea kapakoissa. Olivat ne miehet kiinnostuneita, mutta jotenkin en osannut olla. Flirttailin ja join mutta ei se oikein napannut. Menin homokuppiloihin. Siellä oli mukavaa, soi paras musiikki ja sai tanssia koko illan ja yön. Laitoin koruja ja lävistykset leukaan, korviin, kieleen ja silmäkulmiin, leikkasin hiukset aivan lyhyeksi. Ajattelin että jos näkyy niin näkyy kauas. Ei siellä kaikki homoja tai lesboja olleet. Jotenkin vaan niin vapaata ja huoletonta. Olin jonkin aikaa yhden mimmin kanssa. Oli se ihan mukavaa, se lähellä oleminen.
Suoritin lukion melkein kahteen vuoteen. Pääsin opiskelemaan minne tahdoin, oikeestaan pääsin moneen paikkaan, kunhan valitsin. Olin vuoden nuorempi kuin muut. Jo ensimmäisenä syksynä tutustuin sitten yhteen ihanaan mieheen ylemmältä kurssilta. Täytyy sanoa että mies, koska mies se oli vaikka vain kolme vuotta minua vanhempi. Sille jotenkin pystyin puhumaan näitä seksijuttujakin. Se sanoi ettei mun iässä kukaan tiedä mikä on, homo vai hetero, kissa vai koira, että sitä jokainen tutkii ja etsii, ainakin mielessään, kunnes löytää. Sen kanssa oli hyvä olla. Me rakasteltiin vain silloin kun minä halusin, eikä ikinä juovuksissa. Se pääsi mun sisään sanan kaikissa merkityksissä. Mutta ei se se juttu ollu. Se tiesi sen ja minä myös.
– Se juttu kyllä tulee vielä, se väitti.
– Mistä sen tietää? kysyin.
– Kyllä sen tietää, se sanoi ja hymyili ihanasti.
Teoksesta Kevät räjähti käsiin (2011).
