Varastossa yksi plus yksi on kolme vaikka kuinka moneen kertaan laskisi

26 Lok
26.10.2012

Kun Pussikaljaelokuva päättyi nuorten miesten solidaarisuuden

 syvenemisen tunnelmissa ja aavistus seuraavasta elämänvaiheesta oli

 käsillä, joskin vielä tuntemattomana, vie Taru Mäkelän elokuva Varasto  (2011)
 tätä teemaa eteenpäin. Nyt kaksi vanhempaa aikuisen miehen aihiota 
heittää tikkaa ja läppää maalikaupan varastossa. Töitä on, virtaa ei juurikaan, ja aikaansaavuus edellyttää kaupan puolella hääräävän myyjän ainaista patistelua.

Kari-Pekka Toivosen esittämän Rouskun aloitteellisuus alkaa luistaa

 laittomuuksien puolelle. Vesa Vierikko on kommunisti, joka marxilaisuus sallii remonttitarvikkeiden sosialisoimisen kassan ohi omaan käyttöön. Eikä Rouskun suhde myyjään Karitaan (Minttu Mustakallio) tunnu elämää helpottavan. Naisen ja miehen välillä on seksin lisäksi olemassa muutakin yhdessä olemisen muotoja, ainakin Karitan mielestä.

Nyt liikutaan cityproletariaatin karikatyyrimaailmassa, jossa päivät kuluvat jatkuvan 

kiroilun, herkullisen suunsoiton ja kylmien lihapullien 

syömisen parissa, mutta jotain puuttuu. Elokuvassa, kuten elämässäkin tulee aika, jolloin viimeinenkin ripe mahdollisuudesta piiloutua toisen selän taakse tai käyttää lapsuuden keinoja on menetetty. Ihmisyhteisössä, työssä ja perheessä, eläminen 
tarkoittaa joidenkin yhteisten perussääntöjen hyväksymistä.



 Vaikka ne on kirjoitettu pienellä präntillä sosiaaliseen dataamme, niin siellä ne ovat.

Rousku on liukunut asosiaaliselle tielle osallistuessaan maalikaupasta varastamiseen. Vaikka rangaistuksen pelko voi olla hyvä syy astua pois epärehellisyyden maailmasta, on ristiriita kuitenkin ensisijaisesti sisäinen; syyllisyys astuu 
valintojen ohjaajan paikalle. Vilppi ja pettäminen vie pohjan molemminpuoliselta luottamukselta ja itsearvostukselta. Emme myöskään voi toimia 
muiden manipuloimana; teemme itse päätökset ja kannamme seuraukset. Myös tätä
 syvähauska ja rempseä elokuva pystyy lähestymään uskottavasti tavallisten ihmisten kautta. Suojellessaan omaa työpaikkaansa Rousku saattaa työtoverinsa Ranisen suuriin ongelmiin.

Karita saa Rouskusta miehen itselleen vain tätä kiristämällä, joka ei pitkää

 suhdetta lupaa. Kun Rousku suutuspäissään kotoa häivyttyään katselee 
kapakan kännikalojen tyhjänmöykkäämistä ja rähistelyä tuntuu
 köllöttely oman kullan vieressä sittenkin oikealta elämältä. Varastoon työllistetty hyllyjen välissä päivät nukkuva laiskiainen (Jope Ruonansuu) näyttää maailman, josta Rousku on kasvanut ulos: hän on ja haluaa enemmän. Asosiaalisuuden vastakohta on luovuus, jonka syvin muoto on Karitan hallussa.

Viimeistään lapsen syntyminen muuttaa kaiken. Yksi plus yksi onkin 
kolme. Paluuta entiseen ei ole, ja se näyttää elokuvan alussa kasvuaan pakenevalle Rouskulle passaavan nyt oikein hyvin. On aika ennen ensimmäisen lapsen syntymistä ja aika sen jälkeen. Isän katse pienen ihmisen pieneen jalkaan ja varpaisiin muistuttaa kovasti Brad Pittin roolihahmon suhdetta poikansa syntymään Terrence Malickin elokuvassa The Tree of Life (2011),
 mutta se on toinen juttu.

Tagit: , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

068348
6 © LOK 2012 Jukka Tervo