Valkoinen raivo

19 Kes
19.6.2016

Antti Halosen dokumenttielokuva Valkoinen raivo (2016) alkaa vahvalla symboliikalla: mies kävelee maan alla, kenties parkkihallissa tai väestösuojassa. Toinen alkuteema on pitkä kamera-ajo putkessa jonka päässä näkyy valkoista valoa. Onko päähenkilö helvetissä maan alla, umpikujassa, muurattu pois ihmisten yhteisöstä, vankilassa ettei pääse tekemään pahojaan vai onko hän sittenkin turvassa ettei ulkoinen paha pääse häneen kiinni? Tukahduttaako ahdas loputon putki hänet vai johtaako se kohti valoa, taivasta, kohti tyhjyyttä vai yhteyttä?

Lauri on keski-ikäinen suomalainen mies, perheellinen ja oman ammattikuntansa huippuja. Hänellä on laaja tuttavapiiri, lehdet siteeraavat häntä. Eikä Lauri ole koskaan tappanut ketään, ei edes lyönyt. Vuosien terapia on auttanut häntä tunnistamaan traumansa ja ominaisuutensa, jota hän nimittää valkoiseksi raivoksi. ”Mutta syvällä sisimmissäni olen tappaja, kuolemaani asti.” (Kursiivit ovat lainauksia Suomen Kuvalehden Katri Merikallion kirjoittamasta artikkelista Lauri on mahdollinen joukkomurhaaja – kertomus valkoisesta raivosta, 40/2008).

Valkoinen raivo on taitavasti tehty dokumentti vaikeasta aiheesta, miehestä joka suunnitteli massamurhaa, mutta onnistui avun turvin pysäyttämään itsessään elävän tappokoneen. ”En olisi tehnyt pelkkää massamurhaa, se olisi ollut rituaali. Olisin jakanut ihmisille ehtoollista. Kun kaikki olisi teloitettu, Lauri olisi soittanut poliisille, kertonut kuka on, mitä oli tehnyt ja missä oli. ”En ajatellut ampua itseäni, hain sovitusta omille kokemuksilleni. Halusin nähdä lopputuloksen, ja olin valmis sovittamaan tekoni yhteiskunnalle.” Elokuvassa hän käy läpi elämänvaiheitaan yrittäen ymmärtää tuhoajatustensa taustoja.

Keskiluokkaisen menestyneen perheen isä kuolee pojan ollessa 9-vuotias. Uuteen kouluun siirtyminen johtaa alemmuuden, häpeän ja koulukiusaamisen kauheisiin vuosiin seurauksena hyväksynnän ja onnistumisen kokemusten metsästys hikipinkomaisella koulunkäynnillä (kaikki numerot 10 ja 6 laudaturia), eristäytyminen ja ennen kaikkea yksin jääminen. ”Isän menettäminen oli sellainen massiivitrauma, joka mahdollisti monta asiaa myöhemmin”, Lauri määrittelee. ”Suhde äitiin oli lämmin, mutta äiti oli heikko ja odotti minun ottavan miehen paikan kotona. Aloin huolehtia sulakkeista ja muista miesten asioista. Se taas sai äitini palvomaan minua.”

Jatkuva koulukiusaaminen ei ollut ”mitään tönimistä, vaan neljä piteli kiinni ja kaksi hakkasi täysillä. Tai minut kaadettiin kuralammikkoon. Neljä piteli kiinni, kaksi hyppi päällä. Siis rankkaa ja raakaa väkivaltaa.” Äiti reagoi sanomalla että meillä jokaisella on oma takkaamme, käännä toinenkin poski. Ja niin poika tekeekin. Kun kiusaamisesta lopulta puhutaan koulussa opettajat eivät sitä usko, tuollaista ei meidän koulussa tapahdu. ”Eli aikuiset ilmoittivat, että se, mitä olin kokenut, ei ole totta.” Näin pojan yksinjäämisen arkkuun isän menettämisen lisäksi iskettiin uusi naula, ensin oppilastoverit, sitten äiti ja lopulta opettajat. Onko tämä se hetki kun hän alkaa menettää toivoaan paremmasta?

Mies kuvaa kuinka kiusatuksi tuleminen muuttui ajan myötä alistumiseksi, uhrautumiseksi, kuinka hän itsekin provosoi kiusaajiaan älyllisellä ylimielisyydellään. Mieli pirstaloitui dissosiaation kautta. Silloin henkilö eristää tunteensa tapahtumista kestääkseen niitä. Siinä ikään kuin siirryin pois ja suljin kivun kokemuksen. Jos tällaiset tilanteet toistuvat, se on täysin tuhoava kokemus. Ihminen hajoaa henkisesti pirstaleiksi. Mutta ihmiset reagoivat eri tavoin. Kun kaksi ihmistä joutuu lapsena hakatuksi, toinen murenee ja kehittää depression ja ehkä surmaa itsensä, toisella avautuu dissosiaation myötä kanava valkoiselle raivolle. (…)”Äly tai sosiaalinen vuorovaikutus eivät heikkene, mutta etiikka, moraali ja tunnemaailma kytkeytyvät pois päältä.”

Lukiossa vaikeudet jatkuivat. Kuusitoistavuotiaana Laurin mieleen alkoi nousta mielikuvia totaalisen sovituksen hankkimisesta. Hän hautautui omiin valta- ja kostofantasioihin, surffaili vihanetissä, hankki puukkoja, miekkoja, ampuma-aseita, harjoitteli tappamista ja luki Friedrich Nietzschen kirjan Hyvän ja pahan tuolla puolen, tietysti. ”Omat syvät pettymykset ihmisiin ja ihmiskuntaan aikaansaavat irrottautumisen ihmisyydestä. Ikään kuin noustaan ihmiskunnan yläpuolelle, alueelle, jossa ei ole enää hyvää eikä pahaa, ei syyllisiä eikä syyttömiä.” Mies kuvaa musiikin merkitystä ahdistuksessaan japanilaisten Taiko-rumpujen jyskeen täyttäessä hänen päänsä. Elokuvan äänisuunnittelija Kirka Sainion ”pahat äänet” tulevat läheltä ja läheisyyden ja läsnäolon ääniä ei juuri olekaan.

”Ei niin, että olisin mennyt lyömään jotain takaisin, vaan apokalyptisia joukkomurhaan liittyviä fantasioita. Ajattelin, että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaikki. Koin, että vain kostamalla voisin saavuttaa sovituksen kokemalleni.” Eettisesti Lauri kyllä tiedosti, että se olisi ehdottomasti väärin ja että viattomat sivulliset kärsisivät. ”Mutta sitten ajattelin, että väärin oli myös se, mitä olin kokenut.” ”Minulla oli myös kidutusfantasioita. Halusin aiheuttaa sietämätöntä kipua niille, jotka olivat toimineet minua kohtaan väärin.” Kyse ei ollut ajatusleikistä, vaan Lauri alkoi tehdä tarkkoja suunnitelmia. ”Hankin kaiken tiedon eri asetyypeistä ja aloin harrastaa ampumista. Olin erityisen mieltynyt suurikaliiperisiin ja ylikaliiperisiin aseisiin, sellaisiin, joilla voisi ampua vaikka norsun.”

Armeijassa hänen ylikorostunut asekiinnostuksensa johti asepalveluksen keskeytymiseen. Yliopisto, jonne Lauri meni toiveikkaana muodostuu samanlaisiksi helvetiksi. Vaikka on hän menestyi opinnoissaan loistavasti kiusaaminen, psykologinen kampittaminen, valehtelu ja panettelu jatkuivat edelleen mm. aiheettomiin poliisitutkimuksiin asti. Häntä syytettiin jopa seksuaalisesta häirinnästä, mutta onneksi nainen jota hänen epäiltiin lähennelleen oikaisi asian.

Teko irtaantuu ruumiista, ei kipua – ei tunteita. Tästä mielestäni seuraa hengittävän tunteista rikkaan eheyden kokemuksen kuivuminen kapeaksi liikkumattomaksi minuudeksi, joka tarvitsee suojakseen suuruuskuvitelmia ja ulkoistamisen massiivisen aseen: tuhoan minua vainoavat ihmiset, ei ainoastaan heitä jotka kohtelevat minua pahoin vaan kaikki ihmiskunnan edustajat, tai ainakin mahdollisimman paljon. Silloin hätäni ja tuskani tulevat näkyväksi, muutun näkyväksi ja olen olemassa toisille. Voidaan kysyä pyrkiikö hän tuhoamaan vainoojansa vai vainon tunteen itsestään. Suunnitellessaan joukkomurhaa mies kertoo ettei aikonut tappaa itseään vaan ottaa rankaisu vastaan. Oma pahuus on sovitettava.

Elokuvassa esitetään onnistuneen piinaavasti kiusaamiskokemuksia. Leikkaukset uutispätkiin kotimaassa ja ulkomailla tapahtuneisiin nuorten tekemiin koulu- ja massasurmiin pakottavat katsomaan kauhea aihetta silmiin: näin käy kun valkoinen raivo pääsee irti. Myös kostofantasiat kuvitetaan hyvin; näin pääsen niskan päälle ja murskaan kiusaajani kuten he tekivät minulle. Pelko ja häpeä eivät ole minussa vaan sinussa! Tässä liikutaan  terveen ja häiriytyneen maailman välillä: jokainen meistä joutuu välillä loukattua minuutta puolustaakseen kostonhimoisen mielikuvien valtaan, esimerkiksi unissa, mutta vain harva toteuttaa niitä.

Punainen raivo tarkoittanee suutuspäissään tehtyä tappoa, jolloin ajattelu ja harkinta hetkellisesti pettävät. ”Valkoinen raivo ei sisällä hetkellistä impulssia eikä kiihtymystä. Tunnekylmästi todetaan, että tämä on epäoikeudenmukaista ja minun täytyy valmistautua kostamaan. Ajatusta voidaan pyörittää viikkoja. Sen päätteeksi voidaan todeta, että minä säästän sinut tai että tästä sinä et nyt pääse. Sen jälkeen prosessi voi jatkua kuukausia, jopa vuosia. Nämä murhaajat ovat äärimmäisen rauhallisia, jopa ystävällisiä. He voivat saattaa mummon kadun yli ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Ja sen jälkeen kävellä koululle ja kylmästi teloittaa ihmisiä.”

Lukiossa urheilu saattoi pelastaa hänet: hän sai kuulua joukkueeseen, jakoi sen ilot ja pettymykset ja valmentajalla oli aikaa ja ymmärrystä hänen tilanteelleen. Hän oli aidosti huolissaan pojasta ja sanoi sen tälle suoraan. Kenties vasta tuolloin hän voi kokea tunteitaan ruumiissaan liikunnan kautta, saa käyttää aggressiotaan rakentavasti ja ohjaava luja ja luotettava ”valmentaja-isä” näyttää hänelle kuinka mieheksi kasvaminen tapahtuu, ja hän on samanarvoinen toisten kanssa, saa voittaa ja hävitä symbolisesti – eikä ole yksin. Joukkuelajien säännöt ovat hyvin tärkeitä; kontaktit ja konfliktit kuuluvat lajiin mutta mielivaltaa ja anarkiaa ei sallita. Tuomari on oikeudenmukainen isä joka kertoo missä kaappi seisoo, edustaa siis turvallisuutta, eikä poikain mussutuksesta hätkähdä.

Hän sai ymmärrystä koulun psykologilta mutta ahdistus vain jatkui. Aikuisena hän hakeutui terapiaan ja vasta siellä – ilmeisesti – kokemukset, ajatukset ja impulssit tulivat kuuluiksi, niille annettiin sanoja ja niiden taustoja pyrittiin ymmärtämään. Dokumentti ei kuvaa tätä prosessia tarkemmin muutamaa elävöittävää dramatisointia lukuun ottamatta, mutta terapia on vaatinut vuosien työn, valtavaa halua eheytyä ja ymmärtää sekä kärsivällisyyttä ja luottamusta terapeuttiin varsinkin jos ja kun potilaan sisäinen ristiriita raivoineen nousee esiin terapian sisällä potilaan ja terapeutin välillä elävänä ja piinaavana. Terapeutilta se on luonnollisesti vaatinut paljon kokemusta ja koulutusta.

Koskettava visualisointi on myös isän hautajaiset; mies kertoo kuinka paljon siellä oli ihmisiä, kunnioitusta ja rituaaleja mutta surua ja jakamista ei. Rakkaus vihan vastavoimana ja sen kesyttäjänä puuttuu elokuvasta lähes kokonaan niin kuin ilmeisesti miehen elämästäkin. Koulupsykologi, lentopallovalmentaja ja terapeutti merkitsevät hänelle kuulluksi tulemista, mahdollisuutta kokea ja ymmärtää vihansa ja uhrautumisensa juuria. Psykoterapia merkitsee dissosiaatiota asteittaista sulamista, tilaa kokea juuri ne tunteet joita kulloinkin kokee, kosketuksen mahdollisuutta haudattuihin tunteisiin ja siltoja eri kokemusten välille; vihan lisäksi myös surua rakkaan isän menettämisestä, isän joka parhaimmillaan merkitsee pojalle suojelevaa, turvaa antavaa lujuutta. Riittävästi onnistuessaan isän kanssa eletty ja kamppailtu lapsuus ja nuoruus luovat pojalle kokemuksen että myös raivo muiden tunteiden mukana kuuluu elämään. Aina ei käännetä toista poskea eikä kynnysmatoksi ryhtyminen – vaikka se ei aina valinta olekaan – ole ihmisen elämää.

Olemme kaikki kypsyydeltämme ja sietokyvyltämme erilaisia. Trauman kokemus on aina yksilöllinen eikä sitä voi erottaa pinseteillä muusta kokemusmaailmasta, se on tehnyt pesän mieleen. Menetyksiä kokevan lapsen tai nuoren lähiympäristön tuella, tai sen puutteella, on suuri merkitys millaisen trauman esimerkiksi vanhemman kuolema aiheuttaa. Omaa menetystään sureva aikuinen ei aina jaksa tai osaa tukea lasta saman asian äärellä.

Tv-dokumentissa Voiko kouluampumisia estää? (The Path to Violence, Yle tv 1, 21.3.2013) aihetta tutkinut oikeuspsykiatri Rober Fein toteaa että kaikki koulusurmia toteuttaneet nuoret ovat haastatteluissa sanoneet että kunpa joku aikuinen olisi pysäyttänyt heidät.

Tagit: , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

069045
19 © LOK 2012 Jukka Tervo