Väärin soittaminen on oikein soittamisen äiti (Olin hilijaa osa II)

07 Tam
7.1.2017

Poika oli elänyt sitä elämää jonka oli saanut. Masentunut äiti oli tappanut itsensä vuosia sitten ja isä ajat sitten kadonnut, luultavasti kuollut viinaan tai tapettu. Siskosta ei oltu kuultu vuosiin mitään, ei edes Tukholman sosiaaliviraston kautta. Olisiko huumehuorana helvetissä? Poika oli ollut viisikymppisen mummon hoivissa jo vuosia, ensin silloin tällöin, sitten muutamia päiviä, viikkoja, lomia ja nyt kokonaan.

Mikään sujunut ja nyt sujui vielä huonommin. Koulussa tuli riitaa, pahaa mieltä ja surua. Kotona mummon luona poika raivosi, rikkoi tavaroita, karkasi, varasti, jäi kiinni, katui ja varasti uudestaan. Ei osannut puhua eikä hiljentyä leikkeihin, ei oppinut, ei edes nukkunut kunnolla. Pää oli kipeä ja vatsa ja kiusattiin ja kiusasi. Oli lukossa sisään ja ulos. Ja miksipä ei olisi ollut.

Kovin oli pieni poika, liian suuri lippis, liian pieni verryttelypusero. Mikään ei ollut sopivasti eikä oikein istunut, mutta poika istui kyljittäin minuun puhua pukahtamatta. Juttelin niitä näitä, kyselin harrastuksista, en mitään sen henkilökohtaisempaa. Kun katselin muualle kurkisti välillä minuun päin ja tutki sitten nopealla katseella kaiken huoneesta, varsinkin rummut.

Lopulta se  sanoi minulle että on kolmetoista vuotta vanha. Uskoin, vaikka ajattelin että onpas pieneksi jäänyt, mutta ehkä ei ole oikein voinut vielä kasvaa. En minä sen papereita lukenut – enkä pitkään aikaan lukisikaan – sen tiesin mitä puhelimessa sanottiin. Että on paha tilanne ja apua pitäisi saada, eikä se ala mihinkään eikä puhu. Yhdeksän se oikeasti oli, valehteli tai halusi uskoa itsekin. Ajattelin että hyvin valehtelee kun oli niin helppo uskoa. Tai sitten kuulin väärin kun itsellä oli 13-vuotiaana aika vaikeaa. Oltiin hiljaa vaan. Siinä selin minuun poika alkoi imeä vasemman käden peukaloa ja toisella kädellä silitti hiuksiaan.

Sain sen houkuteltua pikkuhiljaa soittamaan mutta vääriä ääniä oli huoneessa tavallista enemmän. Sanoi ettei mitään osaa. Minä sanoin että ei tarvitsekaan, kunhan kokeilet jos haluat.
- En ainakaan rumpuja, sanoi joita sitten soitti hiljaa mutta tarkasti, eikä saanut innostustaan peitettyä vaikka kuinka yritti.
Kun meni pikkuisen pieleen niin ahdistui hirmuisesti että oikein tärisi ja tokaisi:
- Minkäs ikänen itte oot?
Sanoin kiertelemättä, vaikka yleensä en sano. Nyt tuntui että piti sanoa heti. Poika pomppasi ylös ja paiskasi lähteissään sisäoven saranoiltaan melkein irti. Helpompi palata kun lähtee ensin, ajattelin, vaikka syyllinen olohan siitä jäi. Tuntui että nyt töppäsin, tein tai sanoin jotain väärin, loukkasin tahtomattani. Myöhemmin ajattelin että tämä poika taitaa olla kotoisin väärin-maailmasta ja ettei taida toista kertaa tulla. Jätin oven repsottamaan joksikin aikaa, jos korjaantuisi itsekseen. Ei korjaantunut.

Mutta palasihan poika. Alettiin soittamaan kaikkea mikä liikkui ja paljon liikkuikin. Sanoin että älä hättäile, ei tämä koulu ole, en anna numeroita, soita omaksi iloksi vaan. Olin sanomassa myös että väärin soittaminen on oikein soittamisen äiti, mutta en sanonut. Ei sellaista sanota lapselle  jonka äiti on kuollut, ei ainakaan heti alussa.

Muutaman kerran jälkeen mummo kysyi poikaa hakiessaan että aletaanko me työhön ihan ajan kanssa. Katsoin poikaa, joka totesi että saatetaanpa alkaakin. Ja minä sanoin että pojassa on paljon musiikkia sisällä.
- Niinpä taitaa olla, vastasi mummo äänellä, josta tiesi että tähän ihmiseen voi luottaa.

Kerran poika kysyi oliko kuullut sellaisesta bändistä kuin Black Sabbath. Olipa vaikea olla ääneen nauramatta. Soittaa pölläytin kaikki yli 25 vuotta sitten oppimani Sabbath-riffit samaan putkeen, ja muutaman ylimääräisenkin kaupanpäälle ihan vaan soittamisen ilosta. Poika nieleskeli syöttiä suu ammollaan ja kysyi miten oikein ne osasin. Oli minun vuoroni olla hiljaa.

Soitettava ei loppunut vaikka kuinka soitettiin. Sai siinä korvat kyytiä. Kun meni väärin niin maailma hajosi, annettiin hajota. Oli helpompi koota hajonnutta kuin ehjää. Joskus poika alkoi ynistä ja laulaa itsekseen ja sitten alkoi tulla tunnesoittoa minuuttikaupalla, sellaista rauhallista ja surumielistä. Ilmeisesti se yninä tuli maailmasta jossa oli turvallista. Ei se edes itse huomannut ynisevänsä. Ajattelin että hyvin ynisee, kuin pieni vauva itsekseen.

Poika tahtoi oman kitaran ja sellainen mummon avulla hankittiin. Seuraavalla kerralla poika valitti että se on liian iso.
- Eipä taida olla, sanoin.

Julkaistu teoksessani Kevät rajähti käsiin (2011).

.

Tagit: ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

069044
18 © LOK 2012 Jukka Tervo