Tsunamin pellolle heittämä poliisivene (runo romaanista Mariaanien haudalla 2017)

22 Kes
22.6.2018

Tsunamin pellolle heittämä poliisivene
pelkää vettä. Se on säilykepurkki
jonka kohdalla katse luodaan maahan.

Tässä kohdassa miljoona tonnia
kivitalon painoista nestettä
romahti käsi kädessä kävelevien

vanhusten hautaan.

He tarttuivat toisiinsa kuin alttarilla
epätoivoisten puhelinten suristessa
itkuhälyttiminä ikuisen huoneissa.

Depressio tietää mutta ei jaksa
ajatella, se seisoo sokeuden päällä
mannerlaattojen reunamilla ilman tukea.

Kun tämä hetki loppuu
alkaa uusi samanlainen mutta toinen.

Kävelemme maailma ympärillämme
paikallaan toistemme lomassa

ja lakkaamaton rytminen kohina
levittää hiekkaa rantaolentojen

koloihin ja poluille.

Olen keskellä tapahtumia
jotka eivät tapahtuneet minulle.

Naisen vartalo nousee merestä,
ametisti taivaalla siristelee silmiään,

rannalla leveäharteiset nuoret miehet
pelaavat jalkapalloa, valokuvat
juoksevat hetkien mestauslavalle,

pitkähäntäveneiden sudenkorennot
välkehtivät kaukaiseen maahan.

Khao Lakin aalloilla
uinuu valoheijasteita Buddhan suuruudesta
silmät raollaan.

Meressä tapahtuu asioita,
viidakosta käy näkymätön kuhina
kuin sielut olisivat uimassa.

Intian valtameren tuhatkiloinen tiikerihai
nuuhkii nilkkojani pinnan alla,
lämmin kuolema liplattaa.

Sillä ei ole tunteita eikä ajatuksia,
vain värähdys ajan otsalla ja
maanosat ryskyvät toisiinsa

jäisten geishojen tanssiessa
hengitys höyryten ilmastointilaitteessa.

Surun jumalat laskeutuvat veteen
kadoten iltaan kuin kansat, niin monta
tulevaisuutta häviää jäljettömiin.

Käy vieno tuuli huoneessa
jossa sukupuuttoon kuolleet eläimet
vierailevat kuviteltavina.

Kaikki on taas kohdallaan
paitsi todellisuus.
Siitä tämä runo pitää huolen.

Taivaan kansi kolahti,
poissaolon loputon hyräili
ja laivat kelluivat

vatsat kohti linnunratoja.

On viimeinen ilta ja tuliset leijat
sylissämme astumme pimeyteen,

hiekan ja meren rajalla on ikuisuus
joka hyväksyy läsnäolomme ja hyvästit,

ottaa palavan

muiston käsistämme ja vetää
sen hitaasti avaruuteen
toisten samanlaisten kanssa.

Varjoon jähmettyneiden talojen
ikkunat värisevät, meri hieroo maapallon kupeita.

Ja aika jatkuu.

Tapaninpäivänä 2004 juuri tässä
vaakasuora putous hyökkäsi
mustaa mutaa hampaissaan
taivaanrannasta kaiken kimppuun

huutaen vesipanssarivaunukolonnan
käsittämätöntä kieltä.

Yli kaksisataatuhatta ihmistä
lopetti tuottamasta iloa,
arkea, surua ja sunnuntaita toisilleen.

Sille ei ole mittakaavaa sielussa.

Samea törky tuijotti hiljaisuudella,
kauhea kesäkeitto vetäytyi korallien
loimuun meren pohjan vuoristoihin
sieluista tahmeana ja elottomana

eikä kukaan löytänyt kotiin.

Oranssiin pukeutuneet aurinkomiehet
kävelivät ilmassa ja
tunsivat vuosituhantisen hetken

jolloin vesi korahteli ja
roina kaikkialla mätäni.

Yö on silmät kiinni,

huojuu ja rapisee puissa ja pensaissa,
käärii sitten hämärän peiton
ja vetäytyy itsekseen hyräillen
avaruuden terminaaleihin.

Heti on aamu, ajattoman paluu.
Auringon vanhuksen käsi
mittaa kuumetta,

meri on tasainen ja tulessa.
On kaikki niin kuin eilen.

Niin paljon olemattomuutta, niin tiheää

Tagit:
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

058249
16 © LOK 2012 Jukka Tervo