Nyhjää Tyhjiöstä

Nyhjää Tyhjiöstä

Paranisiko tämä elokuva jos sen näyttelijät Laura Birn vaihdettaisiin Meryl Streepiin, Tommi Korpela Robert de Niroon, Hannu Pekka Björkman James Gandolfiiniin, Matleena Kuusniemi Kate Blanchettiin ja ohjaaja/käsikirjoittaja Aleksi Salmenperä Woody Alleniin, Sofia Coppolaan, Paul Thomas Andersoniin, Arthur Penniin, Mike Nicholsiin ja miksi vaan? Ei paranisi.

Makuasioita tietysti. Jotkut tästä pitivät, se sai mm. Jussi palkinnon 2018 (paras ohjaus ja elokuva), jotkut eivät innostuneet. Meikä hykerteli sohvalla vaikka katsoi jo toiseen kertaan kun tuli suorana tv kakkosesta. Ja se mahtuu myös mustavalkoisten elokuvien laadukkaaseen kaanoniin, joka seuraa minua nyt joka paikassa.

Elokuva on tietysti Tyhjiö. Kirjailija Eero Kaila on (Korpela) kusessa; ei synny tekstiä. Liekö Eero sukua filosofi Eino Kailalle? Hommat ei kyllä ole hallussa ja ajatus on samea. Vaimo, tai oisko kuitenkin vielä avovaimo, en ole varma, Pihla (Birn) sen sijaan porskuttaa näyttelijänä myötätuulessa. Kirjan, tai itseasiassa kahden kirjan ennakot on syöty ja juotu, mutta tietokoneen kursori vilkuttaa tyhjää kirjoitusohjelman valkokankaalla. Ja rouva haikailee ulkomaille töihin. Kun soppaan laitetaan vielä Kailan näsäviisaat appivanhemmat, rooleissa kuivan huumorin virtuoosit Kari Heiskanen ja Kaija Pakarinen, ja kun menestynyt erakkokirjailija Ilmari Kuutsa (Björkman) tulee kapakassa vastaan selkä kulttuuripalkintojen painosta kumarassa ollaan laskettelemassa taitelijan sielun ja realiteettien vuoristorataa aika liukkailla suksilla.

Ja kauaskin pitää mennä että voi tulla takaisin. Vaikka Kaila on ummessa kirjoittamisen suhteen ja joutuu sopimusrikkomuksista raastupaan on Kuutsan ehdotus silti liikaa: kollega tarjoaa omaa käsikirjoitustaan Kailalle julkaistavaksi. Monen mutkan kautta Kaila päättää niin tehdäkin, ainakin siksi että pääsee veloistaan irti.

Pihlan-vaimon amerikantyöt ovat juuri niin hankalia kuin oikea Pihla sanoikin; siellä ei lapsen kanssa pärjää. Money talks. Monen hykerryttävän draaman jälkeen erotaan ja ollaan taas yhdessä yksi lapsi rikkaampana, jonka isä tosin ei ole kirjailija, vaan Lontoon tuliainen.

Ei juonesta sen enempää. Toisella katsomisella tajuaa tekemisen vielä paremmin rentouden ja aitouden, pakottomuuden ja yhteyden. Ehkäpä aihekin on suhteellisen tuttu kaikille tekijöille. Musiikki on silkkaa rautaa, rytmittää ja luo hienon jatkumon episodimaisille kohtauksille.

Käsittääkseni elokuva tehtiin lähes talkoilla ja pätkissä. (Elokuvasäätiö löi rahahanat kiinni Salmelan Fundamentalisti-elokuvalle, joka korpesi ohjaajaa – ja Korpelaa – ja muitakin aika lailla). Kuka ehti mihinkin kuvauksiin muiden töiden lomassa. Birnin raskauskin taitaa olla ihan aitoa.

Episodimaisuus syntyi varmaan juuri tehdään kun ehditään -periaatteella. Aidot hetket kirjamessuilla ja kaiken maailman kokkareissa puhkovat kuvitellun ja toden rajaa hienosti. Laura Birnin hahmon etunimi on Pihla, tuskin sattumalta, sillä se oikea Pihla Viitalakin siellä käy neuvomassa näyttelijä-Pihlaa Amerikan elokuvamaailman karikoista. Kokemusta kun on.

Syntyi siis lapsi ja kirjakin syntyi, kumpikin vähän eri lailla kuin ehkä oli tarkoitus, mutta näillä mennään. Lapin erakkokirjailijallakin unet venähtivät ikuisuuden mittaan ja Pihlalla on amerikan hoodeilla enemmän kuin vaikeaa. Kuutsan teoksella maineeseen noussut Kaila joutuu hakemaan lapsen Kaliforniasta kun vaimo jää auton alle ja menehtyy. Vai menehtyykö? Viimeinen  arvoitus viime sekunneille on sekin hieno. Eka kerralla katsoin että enkelihän se siinä ja toisella että hetkinen…

Tällainen tekemisen meininki, ilo ja osaaminen tulee ruudusta läpi suoraan katsojan syliin mukavasti lämmittäen ja antaa uskoa oikeisiin asioihin. Tulee mieleen vanha Nyhjää tyhjästä -ohjelma (1991), jossa maan eturivin näyttelijät improvisoivat ja keksivät sketsejä yleisön antamista ehdotuksista ja sanoista Neil Hardwickin juontamana. Aina ei osunut mutta silloin kun osui niin upposi.

Puhdistuksen ahdistus, tyhjä ja täysi

Arto Virtasen arvio Yksitotinen piinanäytelmä (Parnasso 5/2012) Antti J. Jokisen elokuvasta Puhdistus herätti heti halun ottaa osaa keskusteluun. Hyvä kirjoitus siis. Virtanen kiinnittää huomionsa elokuvan yksitotisuuteen, väkivaltaan ja huumorin puutekin vaivaa. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä; liian pitkälle viety musta-valkoinen ajattelu (kaikki elokuvan miehet ovat Hansia lukuun ottamatta pahoja, ja varsinkin venäläiset) on äkkiä tyhjiin kaluttu Sampo, joka tuottaa yksinkertaistettua ”hyvä on meissä” ja ”paha heissä” materiaalia, demagogista neuvostovastapropagandaa. Ollaan, kuten Virtanen toteaa, ”oikean asian puolella”. Se on harvoin psykologisesti totta, eikä taiteellisesti kiinnostavaa, olkoonkin että diktatuurin julmuuden kuvaaminen on aina paikallaan.

(lisää…)

Ei ole internet-yhteyttä