Quadrophenia – ollako vaiko eikö olla joku?

08 Hel
8.2.2018

Quadrophenia – 60-luvun kapinalliset (Quadrophenia – A Way of Life/60-luvun kapinalliset, 1979) on Franc Roddamin ohjaama elokuva itseään etsivästä 17-vuotiaasta Jimmystä 1960-luvun rokkaavassa Lontoossa ja Brightonissa. Jimmy (Phil Daniels) kuuluu ”modeihin”, skoottereilla päristäviin maiharitakkisiin pukumiespoikiin jotka tappelevat rokkareiden kanssa, diilaavat pillereitä ja juhlivat rankasti.

Quadrophenia perustuu The Who -yhtyeen samannimiseen levyyn/rockoopperaan jonka alkuperäinen idea oli kuvata neljään osaan jakautunutta mielisairasta persoonallisuutta kuten Pete Townshend kuvaa dokumentissa Rockin klassikkolevyt – Quadrophenia (Yle Teema 24.4.2015); jokainen yhtyeen jäsenestä on enemmän tai vähemmän sekaisin omista syistään; ainakin kuuluisuudestaan, rockpaineista, egostaan ja/tai viinasta ja huumeista, rumpali Keith Moon varsinkin.

I went back to the doctor
To get another shrink.
I sit and tell him about my weekend
But he never betray what he thinks.

Can you see the real me, doctor?
Can you see the real me, doctor?

I went back to my mother
I said, ”I’m crazy ma, help me.”
She said, ”I know how it feels son,
’Cause it runs in the family.”

Hieno tuplalevy valokuvineen julkaistiin vuonna 1973. Roddamin elokuva erkanee tästä teemasta ja kuvaa nuoren työläisperheen kakaran  kasvua ja varsinkin sen karikoita. Jimmy työskentelee lähettipoikana mainostoimistossa, mutta työkunto ja asenne on mitä on koska suuri osa ajasta menee kavereiden kanssa kahviloissa notkuessa ja tyttöjä metsästäessä. Jako modeihin ja moottoripyörillä ajaviin rokkareihin on jyrkkä; Jimmy joutuukin hankalaan tilanteeseen kun armeijasta palannut hyvä kaveri (Ray Winstone) paljastuukin prätkäpojaksi.

Kaveripiirin mimmi Monkey (Toyah Willcox) on kuumana Jimmyyn mutta pojan sydän sykkii toisaalle. Hän on ihastunut kaupan kassalla työskentelevään Stephiin (Leslie Asch), mutta asiassa on pieni ongelma; tyttö heilastelee vähän vanhemman autoromuttamolla työskentelevän kaverin kanssa. Onko se este vai hidaste selviää elokuvan aikana.

Koko jengi on menossa bailaamaan Brightoniin niin kuin rokkaritkin. Viikonloppuun pitää saada puku jetsulleen kuosiin ja erivärisiä tabletteja taskut täyteen. Rantakaupungin hulinoissa Jimmyn sulautuu massaan, tanssii, soittaa suutaan, riehuu ja tappelee kun jengit alkavat rikkoa paikkoja ja hyökkäävät toistensa ja poliisin kimppuun. Rytinän suvannossa Jimmy ja Steph pääsevät lähikontaktiin, mutta tyttö ei ole halukas pidempään suhteeseen vaan alkaakin seurustella Jimmyn parhaan kaverin kanssa.

Koko ajan vaivannut ulkopuolisuuden tunne lisääntyy kun jengi hylkää jokaiselle pettymystä purkavan Jimmyn. Myös pojan vanhemmat hermostuvat ahdistuneen poikansa sekoiluihin ja tie yksinäisyyteen alkaa jyrkentyä. Viimeinen niitti on modjengin juron kingin Acen, jota näyttelee muusikko ja tuleva supertähti Sting, paljastuminen siviilissä asiakkaille pokkuroivaksi hotellin laukkujenkantajaksi (bellboy) jota henkilökunta juoksuttaa kuin pässiä narusta.

Samaistuminen ja idealisointi ovat tärkeitä kasvun välineitä varhaisesta lapsuudesta saakka. Nuoruudessa lapsuuden vanhempien sijalle astuvat ihaillut urheilu- ja nuorisokulttuurisankarit, jotka merkitsevät väliaikaista irtaantumisen välinettä lapsuuden vanhemmista ja kohti todellisia omia kykyjä. Jimmylle Ace on enemmän kuin idoli; hän edustaa pelastusta, kovaa jätkää joka pärjää kaikille eikä anna periksi. Ace on viimeinen linkki miehuuteen, mutta myös se viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän kun Steph, kaverit ja vanhemmat kääntävät selkänsä Jimmylle.

Elokuva päättyy loistavaan kohtaukseen jossa Jimmy ajaa Acelta varastetulla skootterilla meren rannalla korkean jyrkänteen reunaa ja lopulta kaasuttaa kohti pudotusta. Skootteri mätkähtää palasina rannan kivikkoon.

Jimmy on ilman muuta hukassa ja vakavasti masentunut jota itselääkintä vain pahentaa. Katsojan on helppo samaistua Jimmyyn vaikka ei hän mikään miellyttävin teini ole; hän on röyhkeä, ylimielinen ja rajaton poika vaikka sisimmässään epävarma ja avuton. Tekikö hän itsemurhan vai onko tässä symbolinen hyvästijättö nuoruudelle, kaikkivoipaisuuden kuvitelmille, väärälle idolille ja elämän suunnalle? Merkitseekö fallisen skootterin tuho vapautumista kohti uusia ratkaisuja vai koko elämän murskautumista?

Jokainen nuori joutuu luopumaan lapsuuden vanhemmista ja maailmasta usein konfliktien kautta. Kaveripiiri, joka varsinaisessa nuoruusiässä 14-17 vuosien välillä on elintärkeä, alkaa lähempänä 20 ikävuotta hajota opiskelun, työn ja/tai seurustelukumppaneiden ilmaantuessa nuoren elämään. Uudet samaistumiskohteet ovat realistisempia ja entiset idealisaation kohteet jäävät nostalgiapankkiin josta ne kaivetaan aika ajoin esiin nuoruutta muistellessa (Entisten nuorten sävellahja).

Nuorisokulttuuri ja sen eri muodot ovat syntyneet nuorten sisäisestä tarpeesta löytää ikäpolvien välinen vastakkainasettelu ja ikäisryhmän tuki ja turva. Sen puitteissa he kykenevät etsimään ja jakamaan iänmukaisia fantasioitaan ja kehittyviä mielensisältöjään keskenään ilman aikuisten liiallista ulkoista puuttumista. Kulttuurinsa kautta nuoret saavat omaehtoiset puitteet, joissa he voivat sekoilla turvallisesti ja luovasti. Osa nuorista sitoutuu siihen vain kevyesti, tietynlainen lippalakki riittää. Toiset ovat viikonloppuhippejä, konserttidingoja, mutta joillekin se on elämäntapa joka määrittää pukeutumiset, ajatukset ja elämän arvot pitkäksi aikaa. Musiikki, tyylit, idolit ja kieli yhdistävät heitä omaksi joukokseen irti lapsuuden ja aikuisten maailmasta.

Olemme psykoanalyytikko Hannu Sikkilän kanssa kuvanneet tutkimuksissamme (Opetusministeriö 1989-1991) nuorisokulttuuriin syvällisesti tarrautuneiden nuorten kulttuuria ”totaaliseksi nuorisokulttuuriksi”. Se on vakavasti masentuneiden deprivoitujen nuorten yritys luoda uusi perhe ja turva rikkinäisen tilalle eikä väliaikainen moratoriotila kehitysvaiheesta toiseen. Se ei ole siis leikki tai fantasia, josta voi palata todellisuuden turvasatamaan vaan elävää todellisuutta, ei osa identiteettiä vaan identiteetti. Punk on tästä monelle nuorelle hyvä esimerkki. Jos se murtuu, kuten elokuva hienosti kuvaa, se merkitsee syvää pettymystä ennestään pettyneelle nuorelle.

Kehityksen edistyessä nuori vaihtaa kohteitaan kulloisenkin kasvuvaiheen tarpeita vastaaviksi. Äärimmillään idealisaatio voi merkitä kehityksen pysähtymistä, tai jopa sokeaa ja antautuvaa palvontaa, jossa minän ja objektin rajat sekä sisäisten ja ulkoisten realiteettien taju voivat kadota.

Kun yhtyeen nimi on The Who ja elokuvan aloituslaulun nimi on Can you see the real me? on syytä käsittää että kysymys on vakava: voiko kukaan nähdä kuka todella olen, todellisen itseni. Jimmyn rokkarikaveri on jo kypsynyt pois modien ja rokkareiden maailmasta, ne ovat hänelle se ja sama. Jimmy sanoo että eihän se ole pääasia vaan se että on joku. Ei ole vaikea päätellä että Jimmyn ja The Whon biisintekijän Pete Townshendin elämänkuluissa saattaa olla yhteneväisyyksiä.

Sekoileva nuori ei ole hullu vaan hukassa kasvunsa kanssa. Tullakseen näkyväksi nuoren täytyy löytää peili, vuoropuhelu, että voi löytää tunteensa, jakaa ja jäsentää kokemuksiaan. Toinen ihminen on tässä tietysti tärkein asia; hän voi tukea, kuunnella, myötäelää, ottaa vastaan  ja ehkä auttaa asioiden sanoittamisessa ja sitä kautta ymmärtämisessä. Modien skoottereiden lukuisat peilit symbolisoivat hyvin sekä hajaannuksen tilaa että halua nähdä ja tulla nähdyksi. Myös ensirakkauden kautta, pettymyksineen, löydämme kasvumme suuntaa, ja varsinkin taide ja luovuus auttavat tässä ja tietysti nuorisokulttuuri. Voimme löytää itsemme elokuvasta, laulusta tai kirjasta; tuo kertoo minusta, joku toinen kokee samaan, en ole yksin.

Kysymys tekikö Jimmy itsemurhan jää, kuten kirjoitin, katsojan valinnaksi. Ohjaaja kertoo sen jo elokuvan alussa vaikka katsoja ei sitä voi tietenkään ymmärtää näkemättä koko elokuvaa. Elokuva alussa Jimmy kävelee rannalta kohti kameraa. Se on selvästi jatkoa lopun kohtaukselle jossa skootteri lentää mereen.

Jimmyä esittänyt Phil Daniels sekä Ray Winstone, Mark Wingett, Timothy Spall, Phil Davis ja monet muut elokuvan nuoret näyttelijät ovat tehneet pitkän uran näyttelijänä. Toyah Willcox on näyttelijätyön lisäksi menestynyt muusikko/artisti.

Hannu Sikkilä & Jukka Tervo: Varhaisnuorisokulttuuri – irti lapsuuden siteistä. Tutkimusraportti I 1989. Opetusministeriö.
Hannu Sikkilä & Jukka Tervo. Nuorisokulttuuri – fantasia vai vankila. Tutkimusraportti II 1990. Opetusministeriö.
Hannu Sikkilä & Jukka Tervo. Myöhäisnuorisokulttuuri – aikalisän kautta aikuisuuteen. Tutkimusraportti III 1991. Opetusministeriö.

.

Tagit: , , , , , , , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

055836
22 © LOK 2012 Jukka Tervo