Puita, metaforia ja muistoja

22 Syy
22.9.2014

Hectorin kappale Olet lehdetön puu klassikkolevyltä Herra Mirandos (1973) merkitsi 16-vuotiaalle ikkunaa uuteen outoon maailmaan. Mikä siinä niin paljon kiinnosti että kuuntelemisen lisäksi se piti opetella soittamaan vaikka Am7 ja Gm9 olivat aivan uusia sointuja? Ehkä juuri siksi.

Kun äänet aamun täyttää ja mä poistunut oon,
tuuli tyyntyneen näyttää, haahka ui kaislikkoon
ja kun hiljaa katsot rantaa, olet lehdetön puu;
en voi vastausta antaa, nyt sen saa joku muu…

Jossain kauempana kuljen ja ihmettelen:
miks’ itket etkä huomaa, että luonas en
minä ollutkaan milloinkaan
se minä ollut en ollenkaan…
 
Niin kuin tähti yksinäinen iltataivaalla oon,
astronautti ensimmäinen, joka jäi aurinkoon…
Ja sä ootat siinä iltaa kasvot ikkunaan päin;
kuljet muistojesi siltaa, sinun itkevän näin…
 
Jossain kauempana kuljen ja ihmettelen…

Kuulijan mieli päättää mihin laulu hänen kokemusmaailmassaan solahtaa. Päällisin puolin siinä voi kuulla pariskunnan erotunnelmia; laulaja laulaa että yhteyttä välillämme ei ole, ei ole ollutkaan tai se katosi, ja lähden etsimään kumppania toisaalta. Ehkä siinä voi kuulla teinin maailmassa myös kosketusta – ei silti etteikö nuoruusiän bänät olisi syvä kokemus, päinvastoin – sanotaanko peruskokemuksiin. Ensimmäisten seurusteluyritysten, ainakin 15-16 -vuotiaan kuulijan maailmassa kyse voi olla sellaisen haaveilusta, kenties seurustelustakin ilman että läheisyyttä oikeasti syntyy, kokeillaan miltä se styylaaminen tuntuu. Ensimmäiset ihastukset ja käsikädessä kävelyt merkitsevät tietysti paljon, mutta ovat usein esiasteita varsinaiseen parisuhdekokeiluun. Ehkä nuoruusiässä vieraus toiseen voi liittyä kokemukseen siitä ettei oikein tiedä kuka itsekään oikein on, saati toinen.

Laulun voisi kuulla laulavan lohdun sanoja kumppanilleen jonka nyt joutuu jättämään. Laulajan sävy voi olla myös anteeksipyytävä; näit minussa jonkun toisen, kaipasit jotain muuta kuin mitä minulta saat. Voihan asia olla toisinkin päin, se mitä kaipasin sinussa ei ollutkaan olemassa. Kerrottuaan laulun kohteen yksinäisyydestä laulaja alkaa kertoa omastaan. Myös minä olen yksinäinen tähti, astronautti, joka jäi aurinkoon. Lohduttaako tässä maailmalle lähtevä heilaansa hyvästelevä teini myös äitiään, minä menen nyt, koita kestää? Minä olen minä ja sinä olet sinä.

Kyky läheisyyteen ja vastavuoroiseen psykofyysiseen kumppanuuteen on nuoren aikuisen suuria haasteita. Sitäkään emme osaa suoraan eikä sitä voi opetella koulussa vaan aste asteelta elämänpyörää polkien ja se ottaa aikansa. Pystyäkseen liittymään oman ikäiseen kumppaniin täytyy kyetä päästämään irti lapsuuden emoaluksen vaijerista, psyykkisestä napanuorasta, ja heittäytyä leijumaan kohti uutta ja tuntematonta. Tätä kautta laulusta voi löytää myös tunnelmia siitä kuinka lapsuudesta irtaantuminen tarkoittaa kehityksellistä surutyötä. Aikuiset joutuvat luopumaan pikkulapsestaan ja nuori lapsuuden vanhemmista.

Laulun voisi nähdä parisuhteen päättymisen ja/tai lapsuuden irtaantumisen lisäksi myös kokemuksena jossa koetaan ”vieraantuneisuutta”, ts. olemme sisäisesti jotenkin sivussa itsestämme; emme hajalla mutta emme myöskään aivan kokonaisia, kuin välitilassa. Kyse ei ole siis suhteesta ulkoiseen – menetettyyn – objektiin, vaan sisäisen maailman jäsentymättömyydestä. Tämä kuuluu varsinkin nuoruusiän ”outoihin” mielentiloihin kun tunteet ja kokemukset etsivät vielä paikkaa mielessä ja ruumiissa. Suhde toiseen ole oikein kunnolla mahdollinen ennen kuin oma kehitys on edennyt riittävästi. Pitkään jatkuessaan tämä voi viitata syvempään identiteettivajeeseen.

Surun ja masennuksen metaforana lehdetön puu on vanha ja hyvä; sen näkee ja kokee. Lehdetön puu ja auringonlasku on kovin tuttu ilmiö nuorten piirustuksissa eikä aina merkitse vakavaa masennusta vaan uuden elämänvaiheen työstämistä, jossa asiat sisäisesti ja ulkoisesti muuttuvat eikä kotikoivussa lehdet kovin hyvin enää kasva. Täytyy istuttaa oma puu, luoda oma identiteetti. Tästä vinkkelistä hylätyn morsiamen paikalla seisoisikin lapsuudesta kertautuva kokemus että tämä erillisyyden kipu on koettu jo aiemmin, ja unohdettu, mutta elettävä nykyhetkessä uudelleen.

Lehdetön puu autiolla rannalla ja avaruuden atmosfäärit ovat apokalyptinen autiuden ja yksinäisyyden vertauskuva. Tuoreempi puulaulu, Juha Tapion Kaksi vanhaa puuta, lähestyy ihmismielen biologiavertauksia aivan toisesta, aikuisuuden näkökulmasta.
 
… oomme taas kuin kaksi lasta
jotka aikoinaan
puolivahingossa lähti
samaa tietä kulkemaan
 
ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: ”me kai ollaan niin kuin nuo”
 
kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään
 
kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan…

Tämän laulun surumieli on kypsyyttä, tosiasioiden tunnustamista. Aikuisessa elävät lapsuus ja aikuisuus yhtä aikaa, hän kykenee katsomaan taaksepäin. Kypsyys merkitsee elämäkokemusta, kykyä läheisyyteen, jakamiseen, vastuuseen sekä kykyä ja halua tukea toista, ymmärrystä että toinen on erillinen  – ja merkitsee myös sitä että ymmärrämme riippuvuutemme toiseen. Yhdessä ja erikseen, olen silti eheämpi sinun kanssasi. Lehdet kyllä kasvavat – ja karisevat – jos juuret ovat kunnossa. Läheisyys ei ole ulkoista vaan sisäistä, oksat erillään mutta juuret käsikädessä syvällä mullassa, äiti maassa. Rakkaus ja syvä yhteenkuulumisen kokemus ovat yksinäisyyden surun ja kauhun vastakohta, menetetyn paluu, vanha ja kuitenkin aivan uusi.

.

Tagit: , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

071330
12 © LOK 2012 Jukka Tervo