Pekka ja Pätkä ja Jamppa

09 Tam
9.1.2017

Sain melkein piuhat irti kun valo läjähti seinää ja joku ajoi kadulle talon eteen. Miettinen koputti ikkunaan ja hyppäsi kuistin kaiteen yli suoraan pensaisiin ja älähti. Auto pysähtyi portille – joku tumma Zafira tai Touran – ja nykäisi käsijarrun päälle. Meidän pyörät oli sen paikalla. Ja auki! Vähän se mietti, peruutti sitten ja pysähtyi portin viereen. Autosta nousi nuori mies, jotain kaksikymmentä ja katseli pyöriä, ympärilleen ja taas pyöriä.

Sitten se nosti ne portin viereen kadulle ja ajoi pihaan. Nappasin repun eteisestä, lipaston päältä iPodin ja yhdet avaimet ja hiivin eteiseen. Mies tuli sisään ja meikä oli oven takana ihan sen niskassa hengittämättä, liikkumatta. Se juoksi ohi yläkertaan ja herätteli jonkun. Talo ei ollutkaan tyhjä, vaikka autopaikalla ei ollut autoa! Hipsin ulos, kuistille ja siitä takapihan pimeyteen, aidan yli naapurin puolelle ja läheiseen metsikköön. Miettinen istui kannonnokassa pimeässä ja valitti.
- Vittu loikkasin suoraan nokkosiin saatana!
- Eikös ne ole terveellisiä? sanoin vaikka vasta nyt alkoi pelottaa, kädet sätki hetken itsekseen kuin veneeseen nostetut kalat vaikken sitä Miettiselle näyttänytkään. Känni katosi samantein.
- Jumalauta oltiin jäädä kiinni!
- Miten niin oltiin jäädä kiinni, siellähän on meidän fillarit! sanoin ja katsoin kun Miettinen hieroi säärtään. Sen kädet olivat ainaisesta ihottumasta punaiset, melkein vereslihalla, sormet olivat likaiset ja nikotiininkeltaiset.
- Ei mun pyörää kukaan tunnista, se supatti ja katseli pihalle kun äskeinen nuori mies ja ilmeisesti sen isä tukka pystyssä yöpuvun lökäpöksyt jalassa katselivat metsään ja tielle.
Poika kieppui aika äkäisenä, isä hieman rauhallisemmin.
- Ei minukaan, sanoin ja kirosin sitä kun lainannut mummin pyörän jossa on tietysti sen sosiaaliturvatunnusmerkintä.
Miettinen oli ihan hermona ja alkoi sytyttää tupakkaa.
- Huuda nyt samantein että täällä ollaan, sanoin ja mulkaisin sen tikut sammuksiin.
Syyspimeä metsä piti meidät piilossa kun isä ja poika alkoivat taskulamput käsissä tutkia tienvarren läheisiä pensaita.
- Vara-avain on hävinnyt! poika huusi kuistilta.
- Tottakai on, mietin, – kuka tyhmä nyt pitää sitä postilaatikossa kaikkien nähtävillä.
En kuullut mitä mies vastasi. Miettinen istui kalpeana ja hiljaisena.
- Ota nyt ihan rauhassa, ne meitä nähny.
- Joo mutta yks niiden pennuista on meidän koulussa! varmana hoksaa että minä tiesin sen avaimen.
- Kaikki kai sen näki. Pidät pääsi kiinni niin ei käy kuinkaan, sanoin.

Miettinen on ihan pikkupoika, kaksitoista ja lapsellinen. Se istui aina kumarassa lippa silmillä tai huppu päässä ilmeisesti yrittäen peittää myös kasvoissaan olevia kuivia ihottumaläikkiä. Laiha ja ruma kuin Klonkku.
- Mee kotiis ja ole hiljaa, sanoin ja ihmettelin kun en itse lähtenyt minnekään, kunhan katselin isän ja pojan sokkohippaa meidän kanssa kuin elokuvaa. Ihan kuin olisin katsellut itseäni vierestä.
- Mitä me saatiin? Miettinen kysyi sitten, vaikka oli ensimmäistä kertaa varashommissa.
- Ei mitään, yksi hikinen yhen kikan aipodi, tyhjä reppu ja avaimet.
- Mihin ne on?
Pyörittelin avaimia hetken kännykän valossa kämmenen suojassa.
- Varmaan yksi kotiavain, joka muuten ei käy huomenna mihinkään – ne vaihtaa lukot heti – yhet pyöränavaimet, sama juttu, ja joku nippu, oisko työavaimia. En vaan tiedä minne.
- Eikö muuta ? Miettinen innostui kuin vanha tekijä.
- Yritin sitä DVD-soitinta mutten ehtiny. En kai minä arvannu että joku tulee kolmelta kotiin ja että niiden äijä oli sisällä, sanoin ja seurasin samalla kun isä ja poika käppäili kadulla. Nyt isällä oli puhelin poskella.
- Soittaa poliisit, Miettinen sanoi, – saatana! Ne tulee koirien kanssa!
- Paskat tulee, kissojen kanssa korkeintaan, kukaan ala meitä täältä ettimään kun ei mitään edes saatu, totesin ja kävin kusella puiden takana.

Poliisit tuli kymmenessä minuutissa äänettömästi kuin sumuvaloinen aavelaiva. Ne puheli hetken sen ukon kanssa ja tutkivat taskulamput tanassa lähipensaita mutta kissahan sieltä vaan juoksi tielle. Katsahdin Miettiseen ja naurahdin. Olimme koko ajan valmiit peruuttamaan kuin intiaanit syvemmälle puistoon jos ne tulisivat lähemmäs. Poliisit nosteli meidän pyörät Maijaan ja auto liukui takaisin yöhön.

Oltiin seuraavana päivänä ostarilla tupakalla kun se pystytukkaisä ajeli autolla grillille. Säikähdettiin mutta oltiin niin kuin ei oltaiskaan eikä muka huomattu sitä. Se lähti tulemaan suoraan kohti. Teki mieli ottaa jalat alle mutta pälyiltiin vaan eikä liikahdettu milliäkään. Jalat eivät ois totelleet vaikka ois lähdettykin. Mikään ei onnistu selvinpäin.
- Mitäs pojat? se kysyi ja istui kukkakaupan ikkunalaudalle meidän viereen.
Se oli paljon isompi näin läheltä katsottuna. Perhana, mistä se tietää mietin ja pelkäsin että Miettinen pillahtaa itkuun mutta se vaan katseli kengänkärkiään ja hengitti.
- Tässä mitään. Välitunnilla. Ei ku ruokiksella ollaan, sekoilin.
- Sunnuntaina? se kysyi.
- Ai niin rippikoulusta tietysti ilman muuta. Tauon paikka, Jeesus on ehtoollisella ja me tupakalla, keksin.
- Just. Elokuun ripari. Sitä minä vaan että mummosi pyörä löytyi meidän pihalta, se sanoi ja katsoi minua terävästi silmiin.
- Kuinka niin?
- Siellä se nyt vaan on. Oli kai ollut meillä varkaissa ja lähti pakoon. Viime yönä.
- Meidän mummi? kysyin ja olin suuttua. – Meidän mummi ei varkaissa käy! Se on vanhainkodissa!
Mummi on ainoa lainkuuliainen ihminen koko suvussa.
- Kuka muukaan? se sanoi, naurahti, nousi kankeasti selkäänsä oikoen ja katsoi samalla Miettistä terävästi.
- Ja mistä sinä minun mummit tiedät? kysyin ettei se ala tenttamaan Miettiseltä mitään.
- Tiedänpä vaan. Oisko sillä ollu joku kääpiöpapparainen mukana kun se toinen pyörä oli paljon pienempi? Vanhainkodista tai seurakunnasta, ehkä joku vapaa-ajanavustaja?
Miettinen vapisi ja katseli ostarin pihalaattoja kuin maanjäristystä odottaen  naama punaisenkirjavana loimottaen.
- Joku kait sen oli varastanu, jos se sen on, sanoin.
- On se sen. Itse olen laittanut siihen pyörään numerot ja kaikki. Eikä sitä oltu ainakaan varastetuksi tähän päivään mennessä ilmoitettu.
- Kuinka niin? Mistä sinä sen tiijät! sanoin.
- Tiedänpähän vaan, se sanoi vähän tanakammalla äänellä, – ja sano samalla että palauttaa ne avaimet. Niillä ei pääse muualle kuin sinne minne ovet on nyt auki muutenkin, äijä totesi ja nosti kättään kääntyessään lompsimaan autoaan kohti.
- Minne? kysyin.
- Mitäs luulisit?
Inhoan arvoituksia ja Klonkkukin näki että alakynnessä ollaan ja pahasti. Minulla alkoi jo keittää vaikka äijä oli puolet painavampi kuin minä.
- Saata…
- Älä mussuta sanoi Pilates Jeesukselle, tai tulee penalti, mies naurahti.
- Mitä se Jeesus nyt tähän kuuluu!
- Ettekös te olleet rippikoulussa? äijä sanoi ja istui autoonsa mutta ajoi vielä meidän eteen ja sanoi minulle että sinä olet kyllä liian vanha rippikouluun ja Miettiselle että sinä olet liian nuori, mutta sille ehtoolliselle saattaisi ollakin käyttöä.
Istuttiin pitkään hiljaa.

- Paska reissu, sanoin kun auto hävisi tielle, – meni monella sadalla eurolla pyöriä ja tulopuolelle yks hikinen jumppareppu ja 60 euron mpkolomonen täynnä Jamppa Tuomista.
- …  ja mummolles linnareissu, Miettinen lisäsi.
- Ole nyt saatana jo hiljaa!
- Mikä äijä se oikein oli? Minne meillä nyt on avaimet, että mummoskin on sinne menossa. Hautuumaalle vai? Tappaako se meidät? Miettinen alkoi pelkäämään ja tapitti minua silmiin.
- Idiootti. Meillä on avaimet poliisilaitokselle ja se taitaa olla viimeinen paikka jonne mennään.
- Se on polliisi! Tai ensimmäinen jos tuo ukko tulee takasi. Voi helevetin helevetti!
- Kunhan vouhotti, mutta paska reissu kuitenkin.
- Niin oli mutta kannattaako tuota nyt murehtia. Se semmonen perus DVD-soitinkaan maksa ku jotain kaheksankymppiä, Miettinen uhosi ja rahoittui, – pitäköön romunsa!
- Mites sun fillarin kanssa, harmittaako?
Miettisen pyörä oli melkein uusi mustankarhea Jopo, syntymäpäivälahja.
- Kait sen voi hakea laitokselta maanantaina? Miettinen voihkaisi.
- Joopa. Saisinko sen rosvoreissulla kadonneen pyöräni takaisin? Vaihtasin näihin avaimiin? Häh! Niinkö sinä niille sanot, tiuskaisin niin että Miettinen alkoi möksöttää.
Oltiin taas hiljaa.
- Pitäsikö se mummo viedä jonnee piiloon ettei ne saa sitä kiinni, se supatti hetken hiljaa istuttuaan, – ja mistä se keksi sinua puhutella?
- Onhan niillä ny rekisterit sun muut.
- On vai? Miettinen hätkähti ja alkoi pälyillä sivuilleen josko olisi turvakamerankuvassa koko ajan ja vetäisi päänsä vielä syvemmälle hupun sisään kuin kilpikonna.
- On. Minusta, ei sinusta. Eikä se nyt tosissaan ollu, mummista ainakaan, tiesi se ketä siellä kävi, sanoin.
- Eikä!
- Joo joo, Pekka ja Pätkä.
- Ketkä?
- Pekka Puupää ja kumppanit siellä kävi, sanoin, moikkasin Miettiselle ja lähdin kävelemään kohti Hiirosta.

Vanhainkodin vierailuaika alkaisi kohta. Ei auta kuin valehdella että pyörä varastettiin vaikka mitäpä mummi polkupyörällä enää tekee, halvaantui kuukausi sitten eikä se siitä enää nouse. Vaikka näkeehän se heti että valehtelen. Kävellessäni hörpin viimeisillä rahoilla ostamaani Muumilimpparia ja kuuntelin kuulokkeista ”… sen minkä aamu toi, sen ilta aina vei…” Olin jo heittämässä soitinta Laanaojaan kun ajattelin että tykkäisköhän mummi Jamppa Tuomisesta.

Julkaistu aikaisemmin teoksessa Kevät räjähti käsiin (2011).

 

Tagit:
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

068348
6 © LOK 2012 Jukka Tervo