Parhaimmillaan taide korjaa tekijää ja kokijaa – keskusteluja kirjoittamisesta (2)

10 Huh
10.4.2013

Iván Rotta: Poikkeaako runoilijan pelko (lapsen pelätystä rumuudesta) esiintyvän muusikon pelosta?

Jukka Tervo: Ehkä hieman liioittelin tuosta rumuudesta. Kysymys on hetkellisestä epävarmuudesta siitä, että olenko kirjoittanut jotain ihan hullua, aivan yksityistä, jota kukaan toinen ei näe tai koe. Jokainen lapsi on luojalleen rakas, (”omat lapset ja naapurin kakarat”), ja vaikka onkin vakuuttunut siitä, että olento on mitä ihanin rakkauden hedelmä, on tunne myös haavoittuva. Pienikin moite – ainakin synnytyksen/julkaisemisen jälkeen – saattaa satuttaa. Ollaan vereslihalla. Toisaalta: tuskin kukaan julkaise jotain mihin ei usko itse.

Tähän synnytykseen liittyy ilon tunne, että sain sen valmiiksi ja toisaalta surun; en voi vaikuttaa siihen enää, se lähtee pois kotoa, irtoaa minusta. Jokaiseen julkaisuun, ainakin työläämpään, on tekijä laittanut itsensä kokonaan, ainakin minä. Hetken koko homma tuntuu lattealta tai sitä näkee kaikki virheet (myös ne joita siellä ei ole), mutta kun aikaa kuluu, tunne yleensä tasoittuu, ja sitä alkaa antaa arvoa teokselleen – ja tietysti itselleen. Vaikka kukaan muu ei niin tekisi. Ihmisen, joka ei ole tehnyt luovaa työtä, on vaikea ymmärtää siihen liittyviä tunteita. Tähän tekee mieli kertoa esimerkki. Eräs terapiassa masennustaan ymmärtämään oppinut nuori mies tuskaili, miksi hänen tyttöystävänsä ei ymmärrä hänen ahdistustaan. Vastasin, että ehkäpä tyttö ei ole ollut koskaan niin masentunut kuin hän.

On vapauttavaa ymmärtää, että vaikka itsellä teokseen liittyy intensiivinen lataus, muilla ei sitä ole, eikä voikaan olla. Olet seurustellut 3–4 vuotta tekstisi kanssa, ja toinen saa sen käsiinsä uunituoreena ja sen lukee puolessa tunnissa. Näin varsinkin runojen kanssa; omat odotukset suuresta levikistä ja suosiosta on helpottavaa unohtaa. Taloudelliset tavoitteet ovat naurettavia. Maailma ei muuttunut eikä oma elämä revennyt riemuun, mutta toisaalta on tehnyt tutkimusmatkan, jota mielellään haluaa jakaa samoin kokevien kanssa.

Mutta sun kysymys. Muusikkous on minulle tuttua vuosien takaa. Esiintyvä taiteilija laittaa itsensä alttiiksi livenä, hetkessä. Sitä ei voi toistaa ja siksi se on ainutkertainen. Jos pääsee mukavaan flow-tilaan, se on kuin pulkalla alamäkeen pudottelisi. Jos ei ole itse vireessä, soitin ei ole vireessä, soundit tukossa ja yleisö liian kännissä, ollaan kusessa. Lavalta ei pääse pakoon. Tietysti riippuu myös omasta asenteesta ja varmasti myös siitä, esittääkö omaa materiaalia vai toisten. Oman musiikin kanssa ollaan paljaampia. Aika raskasta, jos vastakaikua ei synny. Kirjailija antaa teoksen, tai kirjakauppias, ja kirjailija lähtee saunaa, sihauttaa yhden tai kaksi olvia. Paljon helpompaa, mutta esiintyminen on mahtavaa juuri edellä mainituista syistä; ollaan hetkessä, yhdessä, tässä. Carpe diem! Molemmissa on tietysti oleellista, että kirja tai musiikki sattuu yleisöä kiinnostamaan. Keikka on hetken taidetta, kirja ikuisuuden. No nyt lähti lapasesta, mutta menköön! Tämä alkaa jo lähestyä jotain tulevan romaanini IFA:n teemoista, joista varmaan puhellaan myöhemmin.

Ehkä taiteilijan kysymys ytimeltään ei ole osaanko homman, vaan rakastetaanko minua, pidetäänkö minusta, olenko minkään arvoinen? Laittaako hän itsensä likoon kokeakseen näkyväksi tulemisen, löydettynä olemisen, siksi että saisi arvostusta? Näyttämisen halu tai kosto ei pelkästään riitä, koska sen verran työlästä taide on. Se on sisäinen pakko.Kauko Röyhkän nuoruudesta kertovassa elokuvassa Miss Farkku Suomi (2012) on hauska kohtaus. (Ks. ”Karvainen äiti, Farkku-Suomi ja haaveet edellä heikoille jäille”). Koulukaverit simputtavat erikoisesti pukeutuvaa Väldeä, joka huutaa, että joku päivä tulette vielä sanomaan, että oltiin samalla luokalla! Kun mies jonkin ajan kuluttua nousee rockfestivaalin esiintymislavalle omaäänisenä taiteilijanalkuna, tapahtuu juuri näin.

Parhaimmillaan taide korjaa tekijää ja kokijaa. Se on aina itsensä alttiiksi laittamista, riisuutumista, kohti totuutta menemistä, muistamista. Viihde – tärkeää sekin – on unohtamista. Joskus tehdään molempia.

Tämä oli suora lainaus täältä Jukka Tervon haastattelu osa 2: Taide on muistamista, viihde unohtamista

 

Tagit: , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

067261
18 © LOK 2012 Jukka Tervo