Muutama sana varhaisesta kohinasta, näkymättömistä olennoista ja musiikista

15 Kes
15.6.2016

Oulun yliopiston musiikkikasvatuksen opetuksen pää on ollut pölkyllä, mutta kenties väistänyt ainakin ensimmäisen iskun. Sitä toista odotellessa mieleen tuli tällainen juttu joka niin ikään löytyy laajassa mitassa uudesta teoksestani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).

Kaikki lapset ovat kiinnostuneita äänistä ja soittimista. Lapsilla on yleensä hyvä yhteys luovuuden näkymättömiin olentoihin. Kun katsomme lapsemme soittavan, näemme hänen olevan olemassa aivan erityisellä tavalla, nauttivan, leikkivän ja samalla tekevän työtä. Näemme ehkä kiukkuisen, kateellisen ja surullisen puolen hänessä olevan levossa ja hän näyttää vapaammalta laulaessaan ja leikkiessään keskittyneenä itseensä ja samalla kuitenkin yhteydessä kanssasoittajiin tai kuulijoihin. Katsokaa; nyt hän esittää ja nyt hän leikkii, nyt hän soi, nyt hän yrittää liikaa, ja nyt hän leikittelee, siis nauttii osaamisestaan sen varmalla alueella. Kuinka toisten soittajien instrumentit, nyökkäykset ja katseet tukevat häntä ja kuinka epätietoisuuden hetkellä hän katsoo opettajaansa, jonka lempeällä tuella hän huokaisee, hyväksyy virheensä ja onnistuu taas.

Musiikinopetus ja -kasvatus ovat tärkeitä  luovan kehityksen tukemisen välineitä. Musiikkikasvatuksen tutkija Juha Ojala kirjoittaa artikkelissaan Mitä musikaalisuus on? (2009) mm. seuraavaa: ”Musiikkitieteilijä G.H. Bastianin (2000) työryhmineen tekemään laajaan ja vakuuttavaan kahdeksan vuotta kestäneen  tutkimukseen mukaan musiikin opiskelu kehittää samalla lasten a) sosiaalisia  taitoja, sosiaalisten syysuhteiden ymmärtämistä ja kykyä ratkaista ristiriitoja  (vähentäen koulukiusaamista), b) kykyä kohdata ja hallita aggressiivisuutta, c)  yleistä älykkyyttä nopeuttamalla henkistä kypsymistä (erityisesti syrjäytyneiden  tai syrjäytymisvaarassa olleiden lasten osalta), d) keskittymiskykyä, oppimis- ja suoritusmotivaatiota, e) luovuutta (ajattelun ennakkoluulottomuutta ja idearikkautta) ja emotionaalista herkkyyttä ja vastaanottokykyä, f) valmiuksia  välttää ahdistustiloja, suorituspaineita ja jännitysoireita, sekä g) yleistä koulumenestystä kaikissa aineissa, erityisesti matematiikassa ja kielissä. Tämä riippumatta siitä, kuinka musikaalisia lapset musikaalisuustestien perusteella  ovat tai millainen heidän sosiokulttuurinen taustansa on”.

Lapsi haluaa soittaa koska se tuntuu hyvältä. Sen avulla hän eheyttää itseä, tulee sisäisesti vapaammaksi. Eläytyessään hän saa kosketusta mielikuviinsa ja tunteiden varjoihin ja valoihin, kiukkuun ja kauneuteen. Musiikki ei kerro niistä suoraan, kuten sanat, vaan ikään kuin heijastelee niitä jokaisen sijoittaessa siihen omia mielikuviaan. Hän nauttii kun hahmo alkaa löytyä, kun kokonaisuus avautuu yksityiskohtien myötä, kun rytminen elementti saa lapsen ja opettajan samaan musiikin junaan, samaa syliin ja samaan tanssiin. Vaikka katsot musiikkia nuotti nuotilta kaikki harmonian lait tuntien, se ei ole siinä, vaan yhteydessä soittimeen, itseen ja toisiin.

Musiikki on aina sidottu aikaan ja elettävään hetkeen vaikka voikin napata meidät mukaansa aikakoneeseen menneisyyden kokemuksiin.  Se viekoittelee spontaanisuuteen ja kontakteihin aivan erityisellä tavalla. Musiikki rauhoittaa, antaa luvan riehua, auttaa keskittymään ja mahdollisuuden ilmaista sellaista, jolle ei ole sanoja. Ensimmäinen ääni kysyy heti toista, kysymys vastausta, alamäki ylämäkeä ja rytmi vaatii heti polkemaan sen mukana.

Musiikinopetus voi avata lapselle tietä tähän näkymättömään maailmaan, joka rikastuu jakamisesta. Se on aina hyvin intiimiä koska lapsen ruumis ja mieli ovat avoinna sekä ymmärretyksi tulemiselle että loukkaukselle. Joidenkin lasten on vaikea kestää virheitä soitossaan, vaikka väärin soittaminen on oikein soittamisen äiti. Musiikinopetuksessa myönteiset mielikuvat ovat tärkeitä, mutta myös ristiriidat kuuluvat luonnollisena osana tähän pitkäaikaiseen yhteistyöhön.

Musiikinopetus voi
- tukea lapsen mielikuvien liikkuvuutta, tunneilmaisua ja sisäistä sallivuutta raivosta hellyyteen
- lisätä kosketuksen mahdollisuutta myös hankaliin tunteisiin
- lisätä motorisen työn kautta parempaa yhteyttä kehittyvään ja muuttuvaan ruumiiseen, joka on minuuden ydin
- lisätä kykyä sosiaaliseen leikkiin ja vuorovaikutukseen.
- opettaa tekemään työtä ja yhteistyötä
- antaa mahdollisuuden olla katseltavana ja kuultavana, vapaana häpäisemisen pelosta ja saada arvotusta ja ihailua, olla siis olemassa tärkeänä osana perhettä ja soittoryhmää
- antaa mahdollisuuden luovuutta tukevaan ihmissuhteeseen opettajan kanssa, jossa riippuvuudet ja taistelut eivät elä niin voimakkaina kuin kotona, mutta jossa myös näitä  asioita kohdataan ja käsitellään.

Soittamisen tulee olla hauskaa, mutta se on samalla myös kovaa työtä. Opettaminen on vaikeaa ja vaatii paljon kokemusta ja kypsyyttä. Amerikkalainen psykoanalyytikko Erna Furman on kuvannut teoksessaan Auta lasta kasvamaan (1993) kuinka “opettajat jotka haluavat vain opettaa, eivät voi haluta oppia lisää aineestaan tai menetelmistä sen opettamiseksi. He eivät pysty eläytymään oppilaaseen ja oppimaan tältä. Oppilaat opettavat opettajilleen sekä aineesta että siitä kuinka opitaan ja opetetaan parhaiten. Ennen kaikkea: joka ei nauti oppimisesta, ei pysty tukemaan oppimisesta tulevaa tyydytystä. Parhaimmillaan hän voi saada oppilaan tuntemaan, että opettaminen on ylettömän hauskaa ja oppiminen äärettömän kurjaa. Opettaja, joka ei arvosta oppimisprosessin kaikkia puolia, ei tue oppimista. Hän ei nauti taitojen puhkeamisesta, lapsen kehityksestä ja menettää paljon siitä, mitä oppimisessa ja opettamisessa on kyse. Tavoitetta kohti kulkeminen on puoli hupia. Pelaaja joka haluaa vain voittaa ja jolla ei ole kiinnostusta teknisiin taitoihin ja pelistrategiaan, ei ole todellinen urheilija. Vastaavasti hyvä opettaja ei halua ainoastaan että hänen oppilaansa menestyvät, vaan hän on kiinnostunut myös siitä miten he oppivat.”

Luovuutta ei siis voi opettaa. Sen sijaan voimme opettaa soittamisen tekniikkaa ja taitoa ja antaa luovuudelle mahdollisuuden nousta esiin. Ketään ei voi pakottaa oppimaan. Me voimme oppia lapselta sitä mikä on ennen taitoa; aito kiinnostus ja herkkyys kuulla ja kokea. He ovat lähempänä musiikkikokemuksen juuria, varhaista kohinaa, josta laulu syntyy. Jos lapsen ja opettajan leikin maailma osuu yksiin, ei metodilla silloin ole niin väliä, vaan syntynyt tunnesuhde edistää lapsen oppimista ja opettajan kykyä opettaa juuri tätä lasta.

Koko artikkeli Polvenkorkuisten painajainen vai nappuloiden nautinto – musiikin oppimisen ja opettamisen taiteesta löytyy teoksestani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).

Tagit: , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

069044
18 © LOK 2012 Jukka Tervo