Mutta oletko asunut hänen kanssaan?

16 Huh
16.4.2014

Taiteilijakohtalot kiinnostavat monesta syystä. Kuinka heistä tuli se mitä he nyt ovat, mikä on luovuuden, karisman ja lahjakkuuden salaisuus, voisinko itse saada sen jotenkin haltuuni, ovatko he ihmelapsia ja yli-ihmisiä, rakkauden pataan pienenä pudonneita ja kenties yksityiselämässään yhtä kyvykkäitä, aitoja, koskettavia kuin rooleissaan?

Pianisti Arthur Rubinstein taisi pudota. Hän kelli kaksivuotiaana pianon alla kun isosiskot harjoittelivat soittoläksyjään, kiipesi soittotunnin jälkeen ähkien pianopenkille ja soitteli samat kappaleet pois kuleksimasta. Minkäs minä sille mahdan että minulla on kuudes aisti, musiikki, hän toteaa eräässä haastattelussaan. Tai kenties taiteilijat ovatkin narsistisia sikoja joita ei kannata kadehtia, oman elämänsä anti-sankareita, egonsa ympärillä kyyhöttäviä hermoraunioita? Kuten ystäväni sanoi jostain arvostetusta taiteilijasta puhuttaessa: Mutta oletko asunut hänen kanssaan?

Ehkä emme haluaisi. Julkinen ja yksityinen ihminen ovat eri asioita. Muusikot, taiteilijat ja näyttelijät jotka koskettavat meitä muuttuvat meiksi tai oikeammin me samaistumme heihin, olemme hetken yhtä ja kannattaa varoa ettemme koppaa heitä kiitollisuudesta pinkeänä syliimme Lidlin kassalla ja vie kotiin saunomaan. Vastaanotto ei ole välttämättä sydämellinen ja pettymys voi olla molemminpuolinen.

Amerikkalaista Mickey Rourkea ei ehkä ensimmäisenä tee mieli kutsua saunaan. Entinen kaunis mies ja seksisymboli on nykyisin kuin kaatuneen tiiliseinän alle jäänyt kehäraakki eikä välttämättä herätä miellyttäviä mielikuvia. Hän oli aloittanut nyrkkeilyn  jo 12 -vuotiaana päästäkseen väkivaltaisesta ja piittaamattomasta kotihelvetistä. Muutama aivotärähdys pakotti keksimään muuta tekemistä ja näytteleminen tuntui hyvältä vaihtoehdolta.

Harvey Keitel hyväksyttiin kuuluisaan näyttelijäkouluun The Actors Studioon yhdennellätoista kerralla, Jack Nicholson tarvitsi kuusi ja Dustin Hoffman viisi yritystä sisään päästäkseen. Legendaarinen elokuvaohjaaja Elia Kazan sanoi Rourkesta ettei ollut 30-vuorisen uransa aikana nähnyt yhtä hyvää koe-esiintymistä. Pyrkijöitä oli tuhat, viimeisen kokeeseen pääsi viisi ehdokasta ja Rourke valittiin. Siinä saattoi nousta itsetunto liikaakin.

Kun tämä sielultaan ja ruumiiltaan kolhiintunut ritari astelee moneen kertaan korjailtujen kasvojensa kera keskustelemaan The Actors Studion näyttämölle James Liptonin kanssa kaikki itsekorostus, uho, pöyhkeily ja ylimielisyys ovat poissa. Suupielessä vilahtaa hetkittäin sarkasmi. Lapsuus avioeron, alkoholin ja väkivallan maailmassa jättivät mieheen pahempia arpia kuin nyrkkeily. Suurimmalla osalla Liptonin haastattelemilla näyttelijöillä on takanaan vanhempien avioero.

Rourke oli 1980-luvulla mukana monessa arvostetussa elokuvassa mm. Adrian Lynen 9 1/5 viikkoa (1986) ja Michael Ciminon Lohikäärmeen vuosi (1985), itse pidän eniten Francis Ford Coppolan ohjaamasta Taistelukalasta (Rumble Fish, 1983). Sitten uuden polven kehuttu näyttelijä, suorastaan Marlon Brandon perillinen, kompastui omiin kengännauhoihinsa, hävisi vuosikausiksi sisäavaruuden huuruihin. 90-luku meni jäähyllä, näyttelemisestä katosi palo, kadotin itseni, hän sanoo. Ostin liian ison ja kalliin talon, tuhosin terveyteni, ihmissuhteeni, menetin vaimoni, kotini, maineeni, kaiken, hän sanoo Tähdet kertovat  -ohjelmassa surua ja häpeää äänessään.

Huumeet ja viina eivät olleet demoneitani, paloin loppuun, en ottanut vastuuta itsestäni. Tätä seurasi paluu 34 -vuotiaana nyrkkeilykehään, siis eläkeiässä, mutta iskut päähän olivat taas liikaa vaikka voittojakin tuli. Olin 14 vuotta työttömänä. Olisin tappanut itseni ellen olisi katolilainen. Uuden uran elokuvat Sin City (2005) ja varsinkin omakohtaiselta vaikuttava The Wrestler (2008) toivat mukanaan palkintoja ja arvostusta.

Kunpa olisin selvittänyt asiani jo 15 vuotta sitten, hän toteaa, eikä karskin miehen sanoja sovi epäillä. Kuinka hän kykeni pysähtymään ja sitoutumaan intensiiviseen psykoterapeuttiseen hoitoon kaiken tuon jälkeen, sietämään terapiatyön vaateet ja kohdata pettymyksensä, menetykset ja  narsistiset kipupisteensä? Ehkä kovaa treenaavan urheilijan taustasta oli hyötyä myös mielen töissä; treeneihin mennään vaikka ei huvita ja tuntuu pahalta. Ilman pitkäjännitteisyyttä ei tule kestäviä tuloksia. Kova äijä.

Katsoja saa samoja tuntemuksia katsellessaan Mike Tysonin tarinaa dokumenttidraamassa Unidisputed Truth, jossa nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari-tappelukukko kertoo lavalla kuinka kaikki oikeasti meni. Ei ole itku kaukana siinäkään.

 

Tagit: , , , , , , , , , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

062961
13 © LOK 2012 Jukka Tervo