Miten tässä näin kävi – ajatuksia Paolo Sorrentinon elokuvista

09 Hel
9.2.2019

Blogien kirjoittamisessa on se hyvä puoli ettei niitä tarvitse kirjoittaa jos ei halua, jos ei tunnun siltä. Ei ole tuntunut pitkään aikaan. Ei ehkä ole ollut mitään sanottavaa tai elämä on ollut toisaalla, todellisuudessa ehkä, ehkä marras-joulukuun pimeys on imenyt mehut eikä energiaa ja luovuutta ole muuhun kuin NBA:n korisotteluiden katsomiseen telkkarista työpäivän jälkeen tai Netflixin kahlaamiseen. Ehkä kirjoittamisesta on kadonnut mieli kuten ehkä vähän verhotusti kuittailin Stiiknafuulian kolumnissani (Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan ).

Oli miten oli kirjoittamiseen tarvitaan luova hetki, että tulee jokin ajatus, tunne tai kokemus ulkoa joka herättää sisäisen. Tulee se tietysti sisältäkin ihan omalla painollaan jos on tullakseen. Työssäni terapeuttina sitä tapahtuu joka päivä, syntyy uskomattomia kohtaamisia, ei todellakaan aina onnentäytteisiä, usein päinvastoin, mutta juuri siksi ainutlaatuisia ja tärkeitä. Mutta ne ovat yksityisiä. Tämä kohtaaminen tapahtui arjessa niin kuin aidot kohtaamiset aina, yllättäen.

Perjantai-illan työnviikon rutistuksesta toipumisen horteesta jo pikkuisen palautuessa alkaa Teemalta Paolo Sorrentinon elokuva Youth (2015). Tämän olen nähnyt elokuvissa, hyvä leffa, ilman muuta, mutta jaksaako sitä, tuumailen. Ja sitten mentiin. Kahden ukon turinat sveitsiläisessä kylpylähotellissa nappaa mukaansa ja ymmärrän taas mitä luovuus ja taide parhaimmillaan ovat. Läsnäoloa, kokemuksellisuutta, etsintää, hukassa olemista, itkua ja naurua.

Harvey Keitel on Mick Boyle, ehtoopuolen elokuvaohjaaja ja Fred Ballinger (Michael Caine) kapellimestari/säveltäjä, jotka katselevat elämänsä valintojen filminauhaa hämmentyneinä: tässäkö tämä oli, oliko tässä mitään. Hotelli, tuo mainio alusta pyörittää suorastaan Robert Altmanilaista ihmisjoukkoa äijien silmien editse muistuttaa elämän moninaisista kohtaloista ja kohtaamisista. Elokuva on sarja erilaisia keskusteluja eri ihmisten kanssa, pitkiä teräviä klassikkomonologeja ja dialogeja rakkaudesta, taiteesta ja kuolemasta. Yhtä aikaa traagisia ja huvittavia. Paul Dano esittää näyttelijää joka etsii uuttaa lähestymistapaa rooliinsa joka paljastuu Hitleriksi. Diktaattorin meuhkaaminen aamiaispöydässä on jotain ihan älytöntä. Kerran kävelyllä palatessaan käkikellokaupasta (haloo!) hän kysyy kapellimestarilta millainen kaveri Stravinsky oikein oli. ”Hän sanoi kerran ettei älyköillä ole makua. Siitä lähtien olen yrittänyt olla olematta älykkö. Ja onnistuin siinä”, Ballinger vastaa.

Elokuvateatterissa en oikein päässyt tunnelmaan, mutta nyt, vähän uupuneena yöpuvussa sohvalla rötköttäessäni olen kuolla nauruun hienovaraisten humaanin höpsötysten lomittuessa elämän tarkoituksen vakavaan ja syvälliseen pohdintaan. Hauskimmasta päästä on entisten kiimaisten miesten katse kun ilkialaston Miss Universum pulahtaa kaikessa kukkeudessaan (mikä sana) samaan altaaseen taiteilijoiden kanssa ja traagisin säveltäjän mennessä Venetsiaan katsomaan dementoitunutta vaimoaan. Mm. Jane Fonda käy tekemässä järisyttävän muotokuvan vanhasta filmitähdestä, siis itsestään.

Tästä on hyvä hypätä toiseen Sorrentinon elokuvaan Suuri kauneus (2013) josta niin ikään pidin, kyllä, mutta ei se kolahtanut, jotenkin yhden teeman hyvin tehty elokuva, ei muuta. Nyt olen nähnyt sen ainakin kolme kertaa kotitelkkarista ja eikun paranee. Siinä elämän ehtoopuolella oleva (taas!) oleva entinen yhden kirjan menestyskirjailija ja vuosikymmenten aikana patinoitunut tyhjäntoimittaja ja playboy Jeb Gambardella (aivan loistava Toni Servillo) vaeltelee pitkin Rooman katuja ja terasseja pohtimassa mihin se ainoa elämä tuli käytettyä. Jeb on hieno pastissi ja päivitetty versio Fellinin Marcello Rubinista (Marcello Mastroianni) Fellinin La Dolce Vitasta. Taas ollaan älykkyyden, syvällisyyden, surun, huvittuneisuuden ja elämän rajallisuuden äärellä.

Koskettavinta elokuvassa on Jebin vilpitön ihastelu ja kateuskin kun joku ikätoveri on elänyt tavallisen elämän hyvän kumppanin kanssa, ettei ole yksin. Molempien elokuvien visuaalisuus ja musiikki ovat hunajaa silmille ja korville; kysymys ei ole toiminnasta, juonesta tai tarinasta, sehän pyörii paikallaan, vaan hetkistä ja ihmisistä joista elämä muodostuu. Sen verran täytyy lisätä että uusi televisio ja hyvät kajarit tekevät kunniaa Sorrentinon kuvalle ja äänelle. Roomassa Colosseumin kulmilla ollessani yritin tiirailla terassia missä Jeb kavereineen bilettivät. On se siellä jossain.

Kolmas Sorrentinon leffa on tietysti  This Must Be A Place (2011) josta kirjoitinkin aikaisemmin blogissani (Vaikka altaassa ei ole vettä, ei pään tarvitse olla tyhjä). Siinä Sean Penn on Cheyenne, irlantilaisessa kartanossaan kuuhaileva eläkeläismiljönäärirokkari, joka katselee maailmaa ja ihmisiä heroiinilobotomian sumentamilla aivoilla kuin pieni lapsi. Sen arvon sentään ymmärsin jo eka kerrasta. Löytyy jopa DVD-hyllystäni (josta 90 prosenttia lensi SPR:n Konttiin tässä joulunpyhinä).

No niin. Lähtihän se siitä, kirjoittaminen. Hetkeksi.

.

Tagit: , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

069782
17 © LOK 2012 Jukka Tervo