Minuudesta on kysymys, Zlatan Ibrahimović

02 Tam
2.1.2013

Urheilu on eräs keino jonka avulla heikommassa asemassa olevat voivat pyrkiä kohti parempaa toimeentuloa ja elämää. David Lagercrantzin teos Minä, Zlatan Ibrahimović (Wsoy, 2012) kuuluu ryysyistä rikkauksiin, kurjuudesta kuninkaaksi saagojen maailmaan. Teos on selvästi saatettu kirjan muotoon jutustelujen avulla, eikä siinä ole mitään vikaa. Tarkoitus ei ole ollutkaan kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä vaan suoraa puhetta: miehen oma ääni ja asenne kuuluvat suoraan. Urheiluhulluthan saavat näistä kirjoista paljon adrenaliinia, eläytymistä kärsimykseen ja sen jälkeisen sankaruuden kokemuksia ja viihdettä.

Zlatan oli pahamaineisen Malmön Rosengårdin kaupunginosan rötöstelevä jugoslavialaislähtöinen katupoika jonka kotiolot olivat hyvin vaikeat. Äiti raatoi, isä ryyppäsi ja Jugoslavian sota painoi mieliä. Jatkuvasti levoton poika sähläsi itsensä vaikeuksiin kaikkialla eikä rikollisura ollut kovinkaan kaukana. Äkkipikainen tuittupää on aina vaikeuksissa myös urheilussa; hän riitelee auktoriteettien kanssa, tappelee omien ja vastustajien pelaajien kanssa, vihaa ja rakastaa valmentajiaan, on pitkävihainen, mutta antaa joskus myös anteeksi. Hän myöntää auliisti itsekin kusipäisyytensä monessakin asiassa, mutta lukijalle avautuu myös elävä ja vastenmielinen kuva jalkapallomaailman armottomasta kähminnästä, menestymisen pakosta ja rahan vallasta jossa katupojan asenteesta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Polkupyörävaras löytää itsensä cruisailemasta yksityskoneella paikasta toiseen tai hengailemasta vaikkapa Italian jetsetin ympyröissä. Mm. St. Moritzin lasketelukeskuksessa Zlatan on vieraassa kulttuurissa: ” Aamiaiseksi juotiin shamppanjaa. Minä istuin kalsareissa ja halusin muroja.”

Näyttämisen halu, ts. itsensä arvokkaaksi todistamisen pakko on kirjoitettu hänen sieluunsa. Kentällä Zlatan ei anna koskaan periksi. Erityisen hyvin hän kuvaa niitä hetkiä jolloin asiat vain tapahtuvat ajattelematta, pelaaja näkee tai kokee pienen mahdollisuuden, on riittävän taitava, nopea, hyväkuntoinen ja vahva tehdäkseen ratkaisut vaistomaisesti. Joillakin se kyky on, kuten Zlatanilla. Tokihan media saa karismaattisesta kauhukakasta irti mitä tahansa; yleensä roiston ja sankarin, tai molemmat kuten Zlatanista. Vaikka hän ei pidä kynttiläänsä vakan alla, siis kehuu itseään avoimesti (Muhammed Ali on miehen ensimmäisiä esikuvia!), hän ei unohda epäonnistumisia ja töppäyksiään. Hän vihaa tyhjää puhuvia urheilupomoja ja valmentajia, mutta vakuuttaa antavansa arvoa kritiikille silloin kun siihen on aihetta. Usein on ollut ja silloin mies on alkanut harjoitella tosissaan kehittyäkseen.

Myös Teräsmiehellä on Akilleen kantapää. Huippuseuroissa pelannut kymmenien miljoonien arvoinen autohullu Xboxia alituiseen hakkaava takki auki räyhäävä siirtolaisviikinki menee ihan palasiksi kun esikoispoika joutuu leikkaukseen. Lapset ja vaimo merkitsevät kryptoniittia, jota ei voi laittaa syrjään kun ahdistaa, uho joka toimii kentällä ja sopimusneuvoteluissa ei toimi keittiössä. Akilleen kantapäät ja muutkin vaivat ovat ammattilurheilijalle tuttuja. On käsittämätöntä millaisten vammojen kanssa miehet pakotetaan ja haluavat pelata.

Maailmassa on tietysti miljoonia samanlaisia oloissa olevia nuoria joiden kohtalo on toinen vaikka heillä olisi lahjakkuutta moneenkin asiaan. Aina tilaisuuksia ei tule, voimat eivät riitä eikä tarvittavaa tukea koskaan ole tarpeeksi, jos ollenkaan. Ja onneakin tarvitaan, vaikka, kuten urheilussa sanotaan, sekin täytyy ansaita.

Pojan suhde isäänsä on ristiriitainen, mutta samalla rakastava ja arvostava. Omissa ongelmissaan taistelevan isän ilmestyminen katsomaan pojan peliä ja myöhemmin puolustamaan poikansa oikeuksia täyttää jalkapalloilijan mielen kiitollisuudella. Zlatanin tarinassa tärkeintä ei ehkä sittenkään ole huippu-urheilijan ura vaan se kuinka tärkeää on löytää jostain itsekunnioitusta ja saada arvostusta, tulla nähdyksi ja kannustetuksi. Nuorelle se tarkoittaa aina sitä että kokeneempi ja kypsempi aikuinen näkee hänen kehityspotentiaalinsa, sen että nuoressa on kykyä muuhunkin kuin esimerkiksi rikollisuuteen. Omat vanhemmat eivät siihen aina kykene, ja silloin kuvaan astuvat kodin ulkopuoliset aikuiset, kuten valmentajat Zlatanin tapauksessa. Nuoren kokemus ei välttämättä ole ”sinä näit että minusta tulee huippupelaaja” vaan ”sinä näit minussa jotain hyvää”. Se on aivan eri asia. Siksi kirjan nimi Minä, Zlatan Ibrahimović on onnistunut. Minuudesta on kysymys.

 

Tagit: , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

065093
30 © LOK 2012 Jukka Tervo