Luovuus on toivon kokemus – antisosiaalisuudesta Truffautin elokuvassa 400 kepposta

18 Elo
18.8.2017

François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on eräs koskettavimmista nuoruusikäisen kokemusmaailman kuvauksista. Elokuva kertoo 13-14-vuotiaasta Antoinesta, jonka on vaikea keskittyä ankarassa koulussa ja kotonakin on tyly ilmapiiri. Vaikeudet pahenevat ja Antoine lintsaa koulusta, joutuu hätävalheiden kierteeseen ja syyllistyy pikkuvarkauteen, johon 1950-luvun Ranskassa vastataan ankarasti; poika sijoitetaan nuorisovankilaan.

Antoinen varastelu ja valehteleminen herättävät monia kysymyksiä. Miksi näin mukava, herkkä ja tunnekylläinen poika käyttäytyy noin? Vasta elokuvan lopussa kuullaan pojan kehityshistoria hänen itsensä kertomana ja katsoja alkaa ymmärtää sympaattisen pojan antisosiaalisen käyttäytymisen taustoja. Sävy ja tapa, miten hän vankilapsykologin kanssa käymänsä keskustelun aikana puolustelee mummolta varastamistaan paljastaa paljon; siitä ei ole mummolle haittaa ja hänellä on varastamiseen oikeuskin.

Antoine ei tiedä omasta isästään mitään ja on ollut ensin imettäjän hoidossa ja sitten mummon luona ennen tuloaan äidin luo 8-vuotiaana. Varhainen hyvä suhde äitiin on jäänyt syntymättä. Antoine kokee olevansa liikaa, ei hyväksytty, kuin huutolaispoika menetetyn äitinsä rakkautta etsimässä. Pojan isäpuoli on lämmin ja sympaattinen, mutta hänenkin mittansa täyttyy Antoinen ongelmien edessä.

Englantilainen lastenlääkäri ja psykoanalyytikko Winnicott on esittänyt artikkelissaan Deliquency as a Sign of Hope (1986, 90-100), että epäsosiaalinen taipumus liittyy aina kokemukseen tunneriistosta, deprivaatiosta. Se tarkoittaa että hoivaava henkilö on ollut mukana lapsen elämässä, mutta lapsi on sen jälkeen menettänyt hänet. Antisosiaalisen tendenssin värittämän käyttäytymisen kautta lapsi pyrkii tavoittelemaan kadonnutta hyvää takaisin mm. varastamalla. ”Varastava lapsi on pikkuvauva, joka itse asiassa etsii äitiä tai henkilöä jolta hänellä on oikeus varastaa; itse asiassa hän etsii henkilöä, jolta ottaa tavaroita, juuri niin kuin vauvana ja yksi-kaksi-vuotiaana pikkulapsena otti tavaroita äidiltä yksinkertaisesti siitä syystä että tämä oli hänen äitinsä ja hänellä on oikeus äitiinsä. Lapsi ei kykene nauttimaan varastamiensa tavaroiden omistamisesta” (Winnicott, D.W 1980, 184). Lapsi ei siis varasta tavaraa, vaan etsii sen kautta hyvää oloa, yhteyttä ja rakkautta.

Siis: varastaminen on oire masennuksesta, joka on oire deprivaatiosta, jota ei ole ymmärretty eikä käsitelty; liitetty omaan itseen, kuten hienosti sanotaan. Sen torjuminen on ymmärrettävää, aiheuttahan se psyykkistä kipua, mutta pitkässä juoksussa se ei auta vaan pahentaa tilannetta.

Deprivaatio, joka ylittää spontaanin korjaantumiskynnyksen, siis sellaisen joka korjautuu arkisessa elämässä ihmissuhteitten kautta, johtaa siihen, ettei lapsi kykene säilyttämään elävää muistikuvaa menetetystä kohteesta. Hän unohtaa ja torjuu sen, ja jäljelle jää vain kalvava tunne, että on menettänyt jotain tärkeää. Jos lapsi on jäänyt vaille riittävää luovaa yhteyttä hänen tarpeisiinsa mukautuvaan objektiin (äitiin), hän menettää luovan kykynsä löytää mitään (Winnicott, D.W 1986, 93). Tämä on siis toivottomuuden tila; ei kannata edes yrittää koska hyvää ei ole ollut, eikä tule olemaankaan. (Tähän kohtaan on helppo alkaa syöttää parempaa ”elämää” tuonpuoleisessa, mutta ei nyt mennä siihen).

Ajattelen tämän löytämisen kyvyn tarkoittavan toivon olemassa oloa, että jossain on vielä jotain hyvää ja arvokasta jonka joku päivä vielä löydän. Toisaalta lapsi samalla hakee ympäristön pysyvyyttä ja lujuutta, jotain joka voisi vastata hänen omaan tuhoavuuteensa suojelevasti. Winnicott kuvaa tätä suojan tarvetta jatkumona äidin antamasta turvasta aina valtioon ja sen lakeihin saakka (Winnicott, D.W 1956/1984, 120-131). Isäturva voisi olla osuva ilmaus lapsen lujuuden kaipuuseen.

Winnicott korostaa artikkelissa Absence of a Sense of Guilt (1984, 110-111) että asosiaalisuus on toivon merkki. Voisi kenties ajatella, että epäsosiaalinen taipumus on tapa muistaa menetystä toiminnan kautta ja yritys korjata sen aiheuttamaa rakkauden kokemuksen puutetta. “Lapsi kurottaa takaisin aikaan ennen deprivaatiota ja etsii kadottamaansa hyvää objektia ja suojaavaa ympäristöä, joka mahdollistaa hänelle kokea impulssit itsessään, mukaan lukien tuhoavuuden mielikuvat”. Voidessaan kokea ja jakaa tuhoavuuden ja luovuuden mielikuvia sisäinen hajaannus koostuu ja kasvu tulee mahdolliseksi. Omassa kliinisessä työssäni olen havainnut kuinka luovuus ja asosiaalisuus elävät nuorissa rinta rinnan, ja kuinka luovuuden löytyminen merkitsee asosiaalisuuden hylkäämistä; se edesauttaa toivon heräämistä, sitä että itsessä on jotain hyvää ja kasvavaa ja että toinen arvostaa ja on valmis jakamaan sen. Lisäisinkin Winnicottin ajatukseen ”asosiaalinen teko on toivon merkki” että luovuus on toivon kokemus.

Antisosiaalisesti käyttäytyvän nuoren sisäinen kysymys voisi olla: Koska en saa mitä tarvitsen, varastan ja koska se ei ole rakkaudella saatu, tuhoan sen? Voisiko Truffautin kohdalla lisätä: tämän (äidin)rakkauden nälän minä kätken elokuviini, jotka kertovat vain rakkauden nälästä? Truffautin tuotannossa oman lapsuuden ja nuoruuden ongelmien käsittely on erityisen suoraa ja avointa. Taiteilijan henkilökohtainen elämä ja kokemukset ovat taiteessa aina läsnä, usein kätkettynä ja/tai suojattuna. Henkilökohtainen trauma siirretään luovuuden kautta jaettavaksi laajemmalle joukolle ihmisiä. Luovuus saattaa poistaa hetkellisesti yksinäisyyden tunteen, mutta onkin aivan toinen kysymys korjautuvatko vakavat traumat taiteen avulla ja lisäävätkö taideteokset kokijan ja tekijän itseymmärrystä?

Truffautin oma lapsuus sijoittui sakasalaismiehityksenaikaiseen Pariisiin II maailmansodan aikaan. Hän kykeni rankasta lapsuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kehittämään luovuuttaan ja löytämään uusia kehitystään tukevia ihmisiä kuten elinikäisen ystävän Robert Lachenayn ja esikuvansa kirjailija-elokuvaesseisti André Bazinin. Myöskään tuhoaminen ei tullut hänen kohtalokseen vaikka isän puuttuminen, äidistä erossa oleminen, kylmä ja ankara koululaitos, nuorisovankila saksalaismiehityksen aikana sekä myöhemmin armeijan vankila olisivat voineet tukahduttaa hänessä elävän toivon ja luovuuden.

400 kepposta tarkoittaa rötöstelyä tai vaikeuksiin joutumista, sen sijaan suomenkielinen käännös viittaa enemmän hyväntahtoiseen ja leikkisään pilailuun, joka on liian kevyt elokuvan kuvaamiin tapahtumiin nähden. Antoinen antisosiaalisen käytöksen takana oli vaikeita lapsuuden menetyksiä ja epätietoisuus omista juurista; miksi äiti ei rakasta minua ja kuka isäni oikein on? Traumojen korjaaminen lujuudella ja rakkaudella vähentää tarvetta työstää masennusta asosiaalisen keinoin.

Koko artikkeli on luettavissa teoksestani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).

Lähteet.

Winnicott, D.W. (1986): Deliquency as a Sign of Hope. Kirjassa Home is Where We Start From. Essays By a Psychoanalyst. Harmondsworth, Middlesex, England: Penquin Books Ltd., 90-100.

Winnicott , D.W. (1980): Varastaminen ja valehteleminen. Kirjassa lapsi, perhe ja ympäristö. Weilin & Göös. Espoo. (myös Winnicott, D.W. 1964. The Child, the Family and the Outside World. Tavistock Publications. New York: Basic Books).

Winnicott, D.W. (1984): The Absence of a Sense of Guilt. Kirjassa C. Winnicott & M. Davis (toim.) Deprivation and Delinquency. London.

.

Tagit: , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

047750
16 © LOK 2012 Jukka Tervo