Kiukku on toivon merkki – ajatuksia avaruusäideistä ja -isistä lapsen elämässä

06 Kes
6.6.2017

Joonas Berghällin dokumenttielokuva Äidin toive (2015) alkaa tekijän omakohtaisella kokemuksella omasta äidistä ja menettämisen pelosta.  Se hyvä lähtökohta mille tahansa taiteenlajille. ”Olen yksinhuoltaja-äidin poika enkä ole koskaan nähnyt isääni eikä ympärilläni ole ollut sisaruksia, joten senkin vuoksi äitisuhteeni on vahva (ET-lehti 15.10.2015).

Äiti ei ollut erityisemmin innostunut osallistumaan elokuvaan, mutta suhtautumista pehmensi kuitenkin se, että puolet elokuvan kansainvälisistä voitoista tilitetään YK:n lastenjärjestö Unicefille ja käytetään maailman lasten hyväksi. Ohjaaja kiittää omaa äitiään kaikesta, eikä vähiten taidostaan kuunnella ja dokumentoida ihmisiä. ”Äitini on ammatiltaan lääkäri, ja hän otti joskus iltaisin ihmisiä vastaan kotonamme. Vaikka hän passitti minut yläkertaan, jäin ylimmälle rappuselle kuuntelemaan, kun hän auttoi hädässä olevia”, Berghäll muistelee (City-lehti 6.10.2015).

Kun Berghällin edellinen Miesten vuoro (2010) käsitteli miehisiä tuntoja ollaan nyt äitiyden äärellä. Ollaan siis lähellä  ja sitten mennään niin kauas kuin ihminen nykyvehkeillä pääsee. Elokuvan toinen äiti on astronautti ja lähtee avaruuteen puoleksi vuodeksi jättäen 5-vuotiaan pikkupoikansa isän, isovanhempien ja lastenhoitajan hoiviin. Äiti lähettää videoviestejä pojalleen kaukaa jostain ja leijuskelee avaruusasemalla kuin hylje meressä. Siinäpä toinen ajatuksia herättävä esillepano äitiydestä. Sitten mennään maailman ympäri Afrikkaa, Amerikkaa, Venäjää, Eurooppaa, pohjoista ja etelää kymmenen naisen tarinoiden kautta.

Ja kun tarina alkaa avaruudesta niin voi katsoja lukea ainakin sen että kovin olisi planeettaamme tyhjä ja autio ilman äitejä, ja meitäkään ilman äitejä olisi, eikä äidinrakkautta, johon kaikki rakkaus perustuu. Muutakin rakkautta on, mutta ilman sitä ei mitään. Taitaa kyseessä olla Äiti Maa.

Toinen elokuvan  luontoteema on meri. Se yhdistää maat ja maanosat – ja erottaa. Jokaisella rannalla merta katselee osapuilleen samanlainen äiti, lapsen synnyttänyt, imettänyt, hoitanut ja kasvattanut. Ehkäpä ihmiskunta, joka merestä – jota niin hyvin käytetään dokumentin siirtymissä – on noussut, myös sinne hukkuu?

Lukuisia keskenmenoja saanut nainen saa lopulta vauvan, eroottinen tanssija huolehtii pojastaan ja haluaa hänelle parempaa elämää ja murhasta kuolemaantuomitun pojan äiti kertoo ikävästään lastaan kohtaan. Pahoinpidelty ja perheensä hylännyt äiti kouluttaa lapsiaan, auto-onnettomuudessa poikansa menettänyt äiti puhuu syyllisyydestään ja sairaan lapsen äiti kokemuksistaan.

Seksuaalista väkivaltaa kuvaava jakso on kenties elokuvan heikoin; ei epäilystäkään etteikö sisältö olisi tosi, mutta siitä puhuminen kameran läsnä ollessa on väkinäinen ja lavastettu. Vaikea aihe tehdä muutenkaan.

Erityisesti pidin elokuvan lopusta, jossa astronautin pikkupoika kiukkuaa äidilleen hänen palattua maahan. Katsoja joutuu lukemaan/tulkitsemaan avaruusäidin kasvoilta avaruusaseman monitorista miltä hänestä tuntuu olla niin kaukana, vaikka työ on tietysti tärkeää ja avaruusasemakeikka once in a lifetime –juttu.  Ehkä joku saattaisi lukea äidin hymyn takaa liian myöhään heränneen ymmärryksen siitä että hän saattaa sittenkin olla väärässä paikassa. Mitä muuta  pikkupoika voi tehdä kuin olla vihainen kun äidistä on – lapsen näkökulmasta – kivempi leikkiä painottomassa space-hop-lopissa yksin tai avaruusetien kanssa kuin nukuttaa hänet tuutulaululla uneen ihan kosketuksen ja tuoksun kautta.

Myös Hesarin videoklipissä (2015) astronauttiäiti pohtii omia tunteitaan poissaolostaan, mutta ei sanallakaan pojan mahdollisia kokemuksia, olkoonkin että hän kertoo voineensa soittaa avaruudesta kotiin milloin vain halusi ja olla kuvayhteydessä. Katsoja päättää miten tähän suhtautua.

Avaruusäidistä ei ole pitkä matka avaruusisään, tosin fikition muodossa. Christopher Nolanin loistava elokuva Interstellar (2014) sisältää samantyyppisen kohtauksen kuin Äidin toive. Tässäkään sydänjuuria raastavassa kohtauksessa ei keskustelun toista osapuolta näytetä, ainoastaan avaruudessa matkaavan isän (Matthew McConaughey) ikävän ja surun täyttämät kasvot hänen nähdessään rakkaan tyttärensä kasvavan aikuiseksi eri aikaulottuvuudessa.

Terapeutti näkee asian hankalat puolet: voi toki olla että lapsen äidin ikävä menee ohi, mutta voi hyvin olla ettei se korjaannu ehkä koskaan, että jokin säije yhteydestä menee lopullisesti poikki, että lapsen sieluun jää tyhjä kohta, epäilys, ja että hän ei enää osaa tai uskalla rakastaa, luottaa ja olla kiukkuinen, että hän alkaa sopeutua. Liika sopeutuminen on pahasta. Kiukku on toivon merkki, se on eräs tapa olla yhteydessä.

 

 

 

Tagit: , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

047750
16 © LOK 2012 Jukka Tervo