Kikkeliteutoonit isänmaan asialla

23 Lok
23.10.2013

Dome Karukosken elokuva Leijonasydän (2013) osuu jollain lailla yksiin vanhan Laslo Benedekin vuonna 1953 ohjaaman Hurjapäät (The Wild One) –klassikkoelokuvan maailmaan. Hurjapäissä ei olla rotuopin eikä valkoisen Suomen nuorten miesten maailmassa kuten Leijonasydämessä, mutta molempien elokuvien pohjavireenä ovat mieheksi kasvamisen kysymykset.

Hurjapäät alkaa klassisen lännenelokuvan tapaan. Nuorten miesten joukko karauttaa prätkillään keskelle tuppukylää, jossa on pidetään moottoripyörien kilpa-ajoja. Aseiden, stetsoneitten ja hevosten sijaan joukkio on varustautunut moottoripyörillä, nahkatakeilla, farkuilla, bootseilla, röyhkeydellä ja kovilla nyrkeillä. Miesten nahkatakkien selkämyksissä komeilevat pääkallo ja kirjaimet BTMC eli Black Rebel Motorcycle Club. Heavykuvastoa 1950-luvun alussa! Aikansa kylän väkeä uhollaan ärsyttäneet nuoret miehet vaihtavat kaupunkia ärhäkän poliisin puuttuessa asiaan. Eräs pojista nappaa kilpailujen palkintopystin, tosin toisen palkinnon, ja antaa sen joukon kiistattomalle johtajalle Johnny Strablerille, jota Marlon Brando esittää.

Karukosken elokuvan sankari on klanipää Teppo, Peter Franzén, Valkoisen suomen joukkueenjohtaja jonka tatuoidun haarniskan Laura Birnin esittämä kuppilanpitäjä Sari leikkaa helposti halki härskeillä puheillaan ja kimmoisalla ruumiillaan. Väkivaltaisen rasistijengin isännyys ja naisen – ja tämän tummaihoisen pojan – läheisyys luovat ristiriidan josta Teppo ei selviä lihasvoimalla. Kuinka olla yhtä aikaa tyhjää uhoava teutooni ja vastuuseen herännyt aikuinen mies. Kaksi askelta eteen yksi taakse on marssijärjestys tässäkin asiassa. Se mikä ennen oli oikein ja totuus onkin paljon monimutkaisempi asia.

Aleksi Bardyn käsikirjoitus on viisas, hauska, koskettava, väkivaltainen, mutta ennen kaikkea yllättävä. Klisee toisen perään kaatuu. Mm. mainio Jani Toivolan esittämä Salif pistää arjalaisen aatemaailman askelmerkit naurunalaiseksi muutamalla lauseella. Jasper Pääkkösen suuhun on laitettu ne vaikeimmat sanat: kuinka olla kokonainen mies. Ja hyvin näyttelijä niistä selviää, roolihahmo ei. Hän edustaa umpikujaa, Teppo kasvua.

Myös Hurjapäiden Marlon Brando joutuu lujille naisen kanssa. Kahvilanpitäjä – täälläkin! – Kathy pakottaa nuoren sonnin miettimään onko hän pitkässä juoksussa laumaeläin vai mies. Naisen kautta koettu rakkaus aggression vastavoimana laittaa Johnnyn arvot uuteen järjestykseen. Johnnyn sisäinen kysymys voisi olla voiko porukassa jaettu fallinen uho, levottomuus ja seksi ilman rakkautta enää riittää? Tuoko jatkuva provosointi, kulkemisen pakko ja aggressiivinen purkautuminen sittenkään tyydytystä? Voiko hän luopua nuoruuteen kuuluvasta ehdottomasta musta-valkoisesta maailmankuvastaan ja onko hän valmis ottamaan seuraavan askeleen kohti generatiivista aikuisuutta, mahdollisuutta asettua läheisyyteen pohjautuvaan ihmissuhteeseen iloineen ja velvollisuuksineen, vai jatkaako hän yksinäisenä ratsastajana kohti loputonta juurettomuutta? Molemmissa elokuvissa kuvataan kuinka ns. normaalien aikuisten miesten kavaluus ja väkivalta pääsevät irti yhtä tuhoavina kuin nuoremman sukupolven.

Rasistijoukkion maaninen riehunta on Leijonasydämen parasta antia. Uusnatsit ovat isoja pikkupoikia jotka hakevat kikkelit kilisten miesturvaa toistaan ettei vaan musta murjaani tule raiskaamaan Äitisuomea. Kyse ei ole poliittisesta äärioikeistolaisesta liikkeestä vaan siihen kätketystä vimmatusta halusta pitää kiinni lapsuuden suuruuskuvitelmista ja yksinkertaisesta maailmasta, jossa noin seitsemän muskeliveljestä yrittää saada pakolaiset vielä suurempaan epävarmuuteen kuin he itse ovat elämän haasteiden edessä. Vaikka mukana pyörii yksi Pamela Tolan näköinen amatsonityttökin jätkänä jätkien joukossa, ei naisilla ole läheisyyteen kykenemättömien uroiden maailmassa mitään sijaa. Vihan vastavoima on rakkaus ja sille pojat ovat immuuneja mahdollisesti rakkaudettoman taustansa takia.

Erik H. Erikson on kuvannut teoksessaan Lapsuus ja yhteiskunta (1962) varhaisaikuisuuden kehityskriisiä sanaparilla: läheisyys  – erillisyys. Sen aikana luodaan perusta aikuisille ihmissuhteille, parisuhteille ja ystävyydelle. Silloin ollaan irtaannuttu jo jossain määrin lapsuuden ihmissuhteista ja halutaan nauttia vapaudesta ja itsenäisyydestä, mutta samaan aikaan herää tarve uutta läheisyyttä kohti. Kun oma identiteetti on suhteellisen pysyvä ja luja syntyy kyky olla toisen lähellä ilman itsen menettämisen, toiseen hukkumisen uhkaa.

Tämä ristiriita on pystyttävä hoitamaan että uusi sukupolvi voi syntyä; asosiaalisesta ratkaisusta luovuttava, laitettava toinen ihminen, kumppani ja mahdolliset lapset etusijalle oman itsekkyyden sijasta. Nuoruusiässä tämä fallinen suoja auttaa nuorta irtaantumaan lapsuuden siteistä ja suojelee haurasta kypsymätöntä mieltä. Kasvun myötä fallisen uhon tilalle syntyy työtä tekevä pettymyksiä kestävä lujuus ja heikompaa suojaava miehuus. Kypsyminen tarkoittaa myös sitä että näkee arvon edellisessä sukupolvessa ja voi samaistua siihen – ainakin joiltain osin. Tätä Teppo miettii esi-isiensä pakettipeltojen äärellä. Isänmaa-sana alkaa saada uusia merkityksiä.

Leijonasydän päättyy kohtaukseen jossa vanhasta luopumisen kipu on konkreettista mutta pientä siihen verrattuna mitä luopumisella voi saavuttaa. Aika ovelasti sanottu paljastamatta mitä elokuvassa oikeasti tapahtuu. Se selviää vain yhdellä tavalla.

 

Tagit: , , , , , , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

071297
17 © LOK 2012 Jukka Tervo