Minusta siinä ei ole mitään järkeä, että sanat voidaan nähdä – keskusteluja kirjoittamisesta (1)

08 Huh
8.4.2013

Iván Rotta: Kuudes runokokoelmasi tuli painosta. Sanoit, ettet uskalla lukea sitä. Miksi?

Jukka Tervo: Miksi noin kysyt, kysyisit jotain yksinkertaista ja konkreettista, johon voisi vetää lonkalta jotain nokkelaa (sehän saattaisi ajan oloon paljastua suuremmaksikin viisaudeksi), vaikka teoksen teemoista tai pyrkimyksestä, kielestä. Kieli olisi hyvä, koska en edes ymmärtäisi kysymystä. En minä kieltä kirjoita vaan kuvia, hetkiä, hetki ja kuva luovat kielen, joskus oudon ja nyrjähtäneen, koska niinhän se oli ja on, vähän miten sattuu, vähän väärin tai jotenkin. Metsä on aina järjestyksessä, vaikka se on sekaisin. Hitto, jos haluan kielen vievän teen laulun, jos haluan mekastaa soitan rumpuja! Kieli ei ole runo, kieli on tikkaat, jolla kiipeämme salaiseen puutarhaan.

Enkä halua selittää tai avata kirjaani, en edes johdatella, koska se on lukijan hommaa, jos hän siihen viitsii alkaa. Kokemus luo kielen, vaikka runon rytmi tietysti komppaa kieltä (sen mikä on suussa ja aivoissa) ja heittelee kognitiivisia sana-assosiaatioita kuin halkoja pinoon, pientä ja suurta, pitkää ja pätkää, kuivaa ja märkää, mäntyä, koivua, haapaa, kuusta, niin silti runo on akvarelli, intuition märällä pensselillä hetken kuivalle aivokuorelle kertarykäisyllä maailman iholle vedetty viiva (toki niitä voi viilata ja pitääkin, mutta lähtökohtana on oltava jotain aavistettua, haistettua, vilahtavaa, ihmettelevää, järjetöntä, hetkellistä, pisaroivaa, kuohuvaa). Ei rytmiä kirjoiteta, se syntyy, sillä on omat aivot, jalat ja tahto.

On kirjassani muutama kielipelikin mukana, mutta ei itsensä takia, – en minä niitä karkuun juokse – , vaan koska ne kirjoittautuivat siihen omia aikojaan, tulla puksahtivat. Runo on alkukieltä (urspråk, proto-language). Kenties äidinkieli onkin juuri äidinmakuista, maailmaa avaavaa, etäisyydenkin päästä kommunikoivaa, jaettua varmuutta toisesta, jonka kanssa olemme yhteydessä, että äsken olleen voi palauttaa viittaamalla siihen, että se tuo sisällön (ja toisen läsnäolon) taas mielen pöydälle, tästä voi jatkaa. Ollaan jossain musiikin ja sanojen löytämisen välissä, maailmaan syntymisen Pandoranlippaan tuntumassa, jossa havainto muuttaa todellisuutta, tai oikeammin leikkii sillä. Arkkitehti näkee rantatontilla talon, toinen kuopan, kolmas pusikkoja. Runoilija hetken tai alkuräjähdyksen, tai kun mummolan sauna paloi.

Mistä tietää, että runo on valmis? Koska tuntee, että näin sen pitää olla, eikä toisin. Miksi leikkimökin tämä sininen on parempi kuin tämä sininen? Koska tuntuu siltä. Huomaan kirjoittavani sarjoja, säkeistöjä, musiikillisina sanafraaseina samasta teemasta, runo jatkuu toiseen, menee toiseen huoneeseen, muuttuu toiseksi mutta on myös sama, katsoo saman talon ikkunoista ulos eri suuntiin. Käppäilee itsekseen ajatuksissaan. Mitä se kyselee pelkäämisestä? Kun kirja on valmis, olen hetken ehjä, tullut kotiin.

Mitä siis pelkään. Kritiikkejä? Pienen kustantajan runoilija ei selaa aamun lehteä kädet vapisten. On helppo olla lukematta arvosteluja, koska niitä ei ole, tai jos on yksi tai kaksi, ja nekin tulevat vuoden viiveellä, kun kirjailijalla on verkot jo aivan tosilla vesillä. Paul Auster ei lue kritiikkejä, J. M. Coetzee ei suhtaudu niihin kovin vakavasti, Anna-Leena Härkösen mies Riku Korhonen valikoi ne, joita antaa vaimolleen luettavaksi. Siis suhtautuu hyvin vakavasti. Kirjailija pelkää sitä, että ilolla synnytetty lapsi onkin kuollut, vesipää, että kesäiltana yömyöhään asti rakennettu maja on aamulla rikottu (naapurin tuhmat pojat!), että yön ikuista rakkautta vannonut iho-olento ei tunne häntä aamulla ruokasalissa.

Kirjailija pelkää, että joku sanoo, että lapsesi on ruma. En kai minä nyt ala tunnustaa, että välillä tuntuu, että olen julkaissut jääveistoksen ihanasta haltijasta, jolla onkin haiseva hengitys ja kilpikonnan pää, ja julkkareissa se on sulanut lätäköksi jalkoihini ja ihmiset luulevat minun kusseen housuihini, pelkään kirjani jokaista virhettä, joka moittii minua sokeudesta, tyhmyydestä ja huolimattomuudesta, siis todistaa, että olen suuruudenhullu lapsi, joka väitti osaavansa valaa kauniisti soivan vaskisen kirkonkellon, vaikka ei tiennyt sen tekemisestä yhtään mitään, uskoi vain omiin kykyihin ja toivoi (mutta ei tiennyt) osaavansa, tai pelkään sitä, että se jonka eilen oli täysi ja tosi kuva, onkin lapsellinen ja tyhjää nokkeluutta jos sitäkään. Runo on hirveä riski, saksipotku puolesta kentästä, joka – jos edes osuu palloon -, menee omaan maaliin. Painajainen; runokirja on vain kimppu sanoja, joissa on kirjoitusvirheitä.

Olen työssäni musiikkiterapeuttina koko ajan yhtä aikaa sanojen ja ei-sanojen maailmassa; on kokemuksia, joille ei ole sanoja, joille ei koskaan tulekaan sanoja, eikä tarvitsekaan, riittää, että niitä jaetaan, että ne soivat. Mutta olen myös sanojen maailmassa; on tärkeää pystyä ajattelemaan kokemuksia ei vain liikkeenä, hajuna, hetkenä, valona, kipuna, avautuvana, aavistuksena, sulkeutuvana, läsnä olevana, poistuvana, vaan myös ajatuksena, järjestyksenä, subjekteina ja objekteina, vihana, kateutena, rakkautena, inhona, pettymyksenä, murheena, lohtuna. On tärkeä ymmärtää todellisuutta, että asioita on tapahtunut ja me olemme olleet läsnä, että todellisuus on olemassa ilman meitä, että siihen voi nojata, ja sitä on syytä myös ymmärtää ja varoa; auto on auto, ja se painaa tonnin, kun se tulee päälle. On tärkeää kokea ja joskus ymmärtää ja sanoittaa asioita, koska siten pääsemme yhteyteen toisen kanssa sekä kielellä mutta myös kielen musiikilla, sen muodolla ja sisällöllä, sen kanssa joka on ei-minä. Tämä ”toinen” estää meitä vajoamasta hulluuteen. Reverie on yhdessä soimista, yhdessä ymmärtämistä, yhdessä kokemista.

Kirjani kertoo tästä, mutta en ymmärrä miten, minulle se alkaa heti pulputtaa, tuoksua, aavistaa, muistaa, juosta, hajota, tuijottaa herkeämättä, tajuta, hihittää, itkeä, pelätä, kaivata, hiipiä, odottaa, että joku kirjoittaisi minut lukemaan tätä hetkeä silloin. Nyt. Minusta siinä ei ole mitään järkeä, että sanat voidaan nähdä (kuvina, tapahtumina, hetkinä, väreinä…). Kirjoitan, koska näen itseni kirjoittamassa. Olen moniaikainen, viihdyn todellisuudessa ja haluan olla tiedostamattoman ystävä, sen joka kokee, että pölyjoukkojen äänettömät laskeutuvat. Vaikka kukaan muu ei niin kokisi.

Toivottavasti Heräämisiä suuren kellon sisällä tuntuu lukijasta hyvältä, hengittää, koskettaa, on sisältä sopivan kokoinen. Se saattaa kertoa sopeutumisesta todellisuuteen, ainakin, lukija päättää. En minä sitä nyt halua lukea, luen sen sitten joskus.

Tämä oli suoraan täältä Jukka Tervon haastattelu osa 1. Runoilija ei uskalla lukea, koska runo on hirveä riski.

 

Tagit: , , , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

069812
2 © LOK 2012 Jukka Tervo