Joitakin muistoja Leo Gauriloffista

28 Elo
28.8.2019

Tätä kirjoitan haikeissa tunnelmissa. Saamen Uutisista otettiin yhteyttä ja kyseltiin olisiko minulla valokuvaa Leo Gauriloffista, kolttasaamelaisesta muusikosta. Löytyi toki muutama, mutta monen vuosikymmenen takaa. En uskaltanut kysyä miksi he sitä kuvaa kyselevät. Tiesin kysymättä.  Seuraavan päivän lähetys kertoi että muusikkotoverini ja sielunveljeni Leo Gauriloff oli juuri menehtynyt syöpään Tukholmassa. Hän olisi täyttänyt 6.10.2019 63 vuotta.

Suru yllätti minut. Emme ole olleet yhteydessä vuosikausiin, varsinkin hänen muutettua Ruotsiin, vaikka ajatuksissani Leo on ollut välillä paljonkin. Tätä kirjoittaessani huomasin että minullahan on koko ajan, siis 30 vuotta, ollut studioni toimiston seinällä oheinen kuva meistä keikalla Oulun Hovinarrissa vuonna 1980, luulisin. Kuvan otti Jukka Kyrömies.

Yhteys joihinkin ihmisiin ei katoa. Soitimme, treenasimme ja keikkailimme 1970-80-lukujen vaihteessa siellä sun täällä, aina mukavissa tunnelmissa, mutkattomasti. Muusikkous luo aina erityisen yhteyden, mutta sitten on näitä soul brother –kokemuksia, jollainen Leon ja minun yhteys aina on ollut. Itse koin että meidät oli tehty samasta puusta vaikka Leo tietysti Lapin kovia kestävästä vaivaiskoivusta ja minut Kainuun tummista kuusista. Kitaramme soivat hyvin yhdessä.

Leo oli vilkas, hauska ja ystävällinen, välillä ärhäkkäkin kolttasaamelainen, paljon koviakin kokenut taitava kitaristi. Hän tunsi kaikki ja kaikki tunsivat hänet. En edes muista kuinka  ja mistä yhteistyömme alkoi, luultavasti Rattori Lupilta niin kuin oululaisten muusikoiden projektit yleensä siihen aikaan alkoivat, tai Ravintola Haarikan kabinetista. Soitin Leolle biisejäni joihin hän tarttui saman tein ja kohta oltiin keikalla. Hauska piirre Leossa oli että hän nuotinsi kaikki lauluni, siis laittoi tahdit, riffit ja soinnut ylös, soinnut joita en tiennyt olevan olemassakaan, nimiä ainakaan,  ja nuotit olivat hänen edessään keikoilla, mutta ei hän niihin koskaan katsonut.

Esiinnyimme pikkuklubeilla, elettiinhän Elävän Musiikin Yhdistysten kulta-aikaa, ja muutamat festivaalitkin kiersimme soittamassa: varhaisesta Provinssi-rockfestivaalista ’80 on olemassa tuplalivelevy, jossa olemme mukana Kaikki muuttuu – kappaleellani. Välillä tuntui ettei lauluissani ole hänelle tarpeeksi haastetta ja tämän biisin väliosaan iskin kaikki osaamani dimi- ja molli 6-soinnut ja pistin siihen lisää vauhtia, mutta Leo vaan naureskeli ja totesi että hyvä ralli, ja tilutteli siihenkin hienon soolon. Erityisen mieluista oli tehdä musiikkia Kurki josta ei tullut lintua (1981) –tv-elokuvaan jossa Leo tietysti oli toisessa kitarassa, Harri Sarkkinen bassossa ja Jari Puhakka soitti huilua. Areenasta löytyy.

Teräväkieleinenkin hän oli, suora. Erään kerran Haarikassa Leo istui ison porukan keskiössä, kuten aina,  ja suu kävi koko ajan. Olalletaputtelijoita, tupakanpummaajia ja kaljakavereita oli vaivoiksi asti. Eräälle iholle tunkevalle örisijälle Leo tokaisi ohimennen:
- Mene pois, minulla on jo tarpeeksi ystäviä.

Leon kolttasaamelaisuutta en paljoa päässyt ymmärtämään, paitsi silloin kun lähdimme puolen tunnin varoitusajalla jonkun kyytiin Enontekiön Karessuvantoon, jossa pidettiin – käsittääkseni ensimmäinen – Alkuperäiskansojen musiikkifestivaali Davvi Šuvva 1979.  Sielläkin mies tunsi kaikki ja jos ei tuntenut niin tutustui, ja solahti komien, intiaanien, kurdien ja saamelaisten joukkoon, omiensa tietysti. Saamelaiskulttuurin suurlähettiläs Áillohaš, Nils Aslak Valkeapää oli Leolle tietysti tuttu jo ennestään. Leo esiintyi Ailun lisäksi myös Paroni Paakkunaisen ja Mikko Perkoilan kanssa sekä Piirpauke-yhtyeessä.

Muistan Leon enemmän musiikkina ja mielentilana kuin tapahtumina, ehkä joikuna. Siinähän ei joiuta jollekin vaan joku. Kolttasaamelaisille ne ovat leuddeja, enemmän ehkä tarinointia kuin lauluja.

Leon kuolema sattui sydämeen. Ainahan ystävän ja ikätoverin menetys koskettaa – olemme molemmat 1956 syntyneitä - ja mennyttä voi kaivata, mutta sen lisäksi jotkut kohtaamiset ovat erityisiä. Ehkä kipu tulee sieltä, tietynlaisesta veljeydestä ja sen menettämisestä. En tiedä.

Vaivaiskoivu-vertaus ei tässä tarkoita jotenkin vaivasta vaan lujuutta ja lämpöä. ”Vanhoina aikoina vaivaiskoivu oli tärkeä paljakalla liikkuneille saamelaisille, jotka hyödynsivät sitä eri tavoin. Vaivaiskoivuista kasattiin kotaan jäisestä maasta eristävä patja. Vaivaiskoivuista koottu nuotio lämmitti kodan ja sen tulella valmistettiin myös ruoka ja keitettiin kahvit. Erityisesti tunturissa pulaan joutuvien olisi syytä tietää, että myös tuore vaivaiskoivu palaa kuumalla liekillä, kunhan se ensiksi on saatu syttymään”.

Näin kertoo sivusto www.tunturisusi.com/lapinkasvit/

.

Tagit: ,
1 komm
  1. Sirpa.koski-tervo says:

    Olipa ihana ja koskettava muistelus, ihan tuli Leo lähelle tuossa! Sitkasta tekoa, mutta tauti voitti kuitenkin

    Vastaa

Kommentoi

Vastaa käyttäjälle Sirpa.koski-tervo Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

071297
17 © LOK 2012 Jukka Tervo