Huoneessa sataa, nainen lentää ilmassa ja muita tavallisia asioita Tarkovskin elokuvassa Peili

24 Mar
24.11.2012

Andrei Tarkovskin (1932-1986) elokuvassa Peili (Zerkalo 1975) eletään samanaikaisesti sisäisten (unien, mielikuvien ja muistojen) sekä ulkoisten tapahtumien maailmassa ikään kuin aikaspiraalissa. Tätä kaikkea seurataan yhtä aikaa sivustakatsojana ja kuitenkin samalla aivan niiden ytimessä syvästi kokien. Tarkovski kirjoittaa Peilin syntymisestä: “Tässä elokuvassa minä ensi kertaa päätin elokuvan keinoin puhua itselleni tärkeimmistä asioista, kaikkein salatuimmasta, suoraan ja välittömästi, ilman verukkeita.”

Peili on enemmän mielentilan kuvaus tai runo kuin tarina. Siinä keski-ikäinen mies antaa mielensä työstää nykyistä ja mennyttä elämäänsä. Päähenkilön poika esittää myös häntä itseään lapsena ja äidin ja entisen vaimon hahmot menevät päällekkäin sekoittuen toisiinsa. “Kun muistelen lapsuuttani äidilläni on jostain syystä sinun kasvosi”, mies sanoo entiselle puolisolleen. Elokuvan päähenkilöä emme näe missään vaiheessa. Alussa kuulemme hänen keskustelevan äitinsä kanssa puhelimessa:

“… – Mikä sinun ääntäsi vaivaa? Oletko sairas?
- Se on kai angiinaa. Ei mitään vakavaa. En ole pariin päivään voinut lainkaan puhua. Olen ollut hiljaa. Sanat eivät kumminkaan pysty välittämään kaikkea, mitä ihminen ajattelee! Ne ovat jotenkin löysiä. Kuule näin sinusta tänään unta. Kuin olisin ollut ihan pieni… Sano minä vuonna isä lähti kotoa?
- Hyvä luoja! Mitä sinä sillä tiedolla teet?
- Ja tulipalo? Se kun heinälato paloi maalla?…”

Peili on puhtaasti omaelämänkerrallinen teos. Kaikki sen tilanteet perustuvat tosiasioihin, unetkin. Tarkovski pyrki rakentamaan lapsuutensa maiseman ja yksityiskohdat sellaisiksi kun ne olivat olleet isäänsä rintamalta odottavalle pojalle. Jopa talon viereiseen peltoon kylvettiin tattaria kuten hänen lapsuudessa. Tulos hengittää ohjaajan kanssa samaan tahtiin. Tarkovskin kanssa työskennelleet taiteilijat ovat usein kuvanneet joutuneensa hänen ohjauksessaan kuin jonkinlaiseen taikapiiriin. Tarkovski kertoo kuvauspaikalla syntyneestä tunnelmasta itse näin: ”Yhdessä me pääsimme muistojemme maailmaan ja sellaisen pyhän ykseyden tunteeseen, että kun työ oli tehty, meille tuli ikävä ja kipeä olo – tuntui kuin se olisi pitänyt aloittaa vasta nyt; niin hyvään yhteyteen olimme siihen mennessä päässeet”.

Ja millaiset kohtaukset mykistävät hartaalla salaperäisellä kauneudella? Lapsuuden talossa sataa, esineet liikkuvat itsestään, tuulet syntyvät ja kuolevat ja kaivatun isän poissaolo on väkevästi läsnä. Äiti muuttuu välillä tuntemattomaksi pedoksi syttyen taas kauneuteen, jota vain rakastava poika voi äidissään nähdä ja kokea. “Hän sekä viehättää että inhottaa meitä. Hänessä on jotain sanomattoman ihanaa ja samalla luotaantyöntävää, jopa diabolista”, Tarkovski kuvaa naispääosan olemusta.

Ihmiset vaeltavat kameran ohi, joka liukuu huoneissa ja pihoilla verkkaisesti kuin itsekseen pitkiä otoksia poimien. Syntyy vaikutelma mielikuvien vapaasta liikkeestä. Yllättäen yksityisten kokemusten ylle nousee valtava koko sukupolvea kattava varjo; näemme neuvostoarmeijan rämpimässä mutaisessa liejussa, kuinka siviilit juoksevat turvaan ilmahälytyksen aikana Espanjan sisällissodassa, näemme atomipommin räjähdyksen sekä kiihtyneitä kiinalaisia mielenosoittajia. Tämä historian tosiasioiden tuoma dramatiikkaa henkilökohtaisen materiaalin sisässä sitoo kokijan aikakauden virtaan aivan uudella tavalla; olemme yhtä aikaa pelokas isää odottava lapsi lapsuuden sen ainoan oikean pellon pientareella ja samalla historiallisen kaaoksen syklin sattuman murunen. Ehkäpä elokuvassa toistuva teema – sisällä huoneessa sataa – voisi kuvata juuri sitä kuinka sisäinen ja ulkoinen voivat sekoittua lapsen kokemana ja aikuisen mielemme hämärässä. Myös ulkoisesta tekemämme havainto on mielemme tulkinta.

Elokuvan äänimaailmassa kuulemme Andrein isän Arseni Tarkovskin, kuuluisan venäläisen runoilijan, lukevan runojaan sekä Johan Sebastian Bachin, Giovanni Battista Pergolesin, Henry Purcellin ja Eduard Artemjevin musiikkia. Musiikki sitoo pirstaleiselta vaikuttavan maailman mystiseksi jatkumoksi, jossa maan tuoksut ja tuulen puhe, tulen rätinä ja veden äänet luovat elämyksen, jonka olemme ehkä kokeneet, mutta jota on vaikea tietoisella tasolla muistaa. Myös hiljaisuus ja huokuva äänimatto virittävät havaintokykymme aivan uuteen herkkyyteen. Musiikki jää aina auki; se jättää kokijalleen mahdollisuuden itse luoda kuvastonsa ja elämyksensä.

Tämä – olisiko “sisäisesti moniaikainen“ oikea ilmaus? – musiikillinen kuvien kudelma on sukua piilotajuntamme virralle, jossa järjestyksellä, esineillä, tapahtumilla ja henkilöillä on monia, jopa vastakkaisia sisältöjä niiden kuitenkaan kumoamatta toisiaan. Peili liukuu kasvoissa, esineiden ja tilojen yksityiskohdissa ja maisemassa kuin unesta heräävän lapsen katse. Vain musiikissa ja runoudessa on aikaisemmin ollut mahdollista siirtyä ajassa ja muistoissa yhtä pehmeästi ja nopeasti edestakaisin. Tarkovskin mielestä juuri elokuva ja musiikki antavat mahdollisuuden kokea taideteos välittömällä, emotionaalisella, aistimellisella tavalla.

On selvää että hän hallitsee elokuvan välineen suvereenisesti; hän soittaa sitä. Tarkovski leikkasi Peiliä 20 kertaa ennen kuin “elokuva, kuvien sisäinen jännite leikkasi itse itsensä”. Peiliä ei ymmärretty tai sitä rakastettiin: “Mitä typeryyttä, millaista roskaa!” ja ”Kiitos Teille Peilistä. Itselläni oli samanlainen lapsuus… mutta miten Te olette saanut tietää siitä? Oli juuri samanlainen ukkonen… ´Galka, pane kissa ulos!´ huutaa mummo …Huoneessa on pimeää… Ja öljylamppu sammui samoin ja koko sielun täytti äidin odotus.” Tarkovski kuvaa taidekäsityksensä ydintä: “Peilin menestys vakuutti minut jälleen kerran siitä että käsitykseni persoonallisen emotionaalisen kokemuksen tärkeydestä elokuvakertomuksessa on aivan oikea. Saattaa olla, että elokuva on taiteenlajeista kaikkein henkilökohtaisin, kaikkein intiimein. Ainoastaan tekijän oma intiimi totuus on tarpeeksi vakuuttava argumentti katsojan vastaanottaessa elokuvaa.”

Tarkovski kirjoittaa lapsuudestaan: “Kukaan ei usko minua, kun sanon, että muistan itseni puolitoistavuotiaana. Mutta minä todella muistan raput terassilta, syreenipensaan, minä vieritän kattilan alumiinikantta kaidetta pitkin, ja on niin ihmeellinen aurinkoinen päivä.” Valtaisa matka lapsuuden elämyksen ja kulttuurin kokemisen välillä taittuu Peilissä yhdellä katseella; ihmiskunnan historia on minun historiani ja minussa on ihmiskunnan historia. Joskus tuntuu kuin koko elokuva mahtuisi yhteen otokseen, yhteen taitavasti sommiteltuun kuvaan, aivan kuin pisara olisi koko meri.

Elokuva päättyy salaperäiseen mullanhajuiseen kuvakudelmaan, jossa sisäinen ja ulkoinen ovat hetken levon tilassa. Lapsuuden isä ja äiti mahtuvat samaan kuvaan, odottaminen on muuttunut läsnäoloksi ja kiitollisuus, harmonia ja venäläinen Äiti Maa kuuluvat yhteen, tuhon mielikuvat väistyvät luovan olemisen tieltä, äidin sisäinen rauha on lapsen rauhaa ja syyllisyys löytää sovituksen. Ehkäpä elokuva kertookin jossakin mielessä olotilasta, jolloin lapsi elää sisäisen samuuden ja eriytymisen kahdenkeskisessä lähes maagisessa yhteydessä äitiin ennen astumista kolmenhengen uusien ristiriitojen maailmaan. Varhaislapsuuden paratiisista on pakko luopua, mutta voimme palata sinne mielikuvissamme ja taiteen avulla.

Peili soi kuin J. S. Bachin musiikki. Kaikessa niukassa ja samalla niin runsaassa on jotain hyvin tuttua; kuin olisimme enemmän läsnä, mutta missä – sitä elokuva ei kerro. Tarkovski ei halunnut opettaa mitään kenellekään: “Olisin iloinen jos elokuvani voisivat auttaa ihmisiä heidän matkallaan sisimpänsä, mutta oma päämääräni on kuitenkin toinen: haluan yksinkertaisesti puhua siitä mikä minua askarruttaa.” Taide-elämyksessä olemme hetken sisäisten perustotuuksiemme, menetystemme, kivun ja kaipuun keskellä ja samalla kosketuksen kautta lohdutettuja; koemme itse luoneemme teoksen, niin kuin eräässä mielessä tapahtuukin. Luovuudessa sulaudumme teokseen, mutta emme katoa tai eksy, vaan löydymme itsellemme uudelleen.

Vaikka luovuus kysyy samaa arvoitusta uudelleen ja uudelleen emme voi sisäisesti kuolematta luopua etsimästä vastausta. Taidenautinnosta löytämämme elämys katoaa hetken levättyään niin tekijältään kuin kokijaltaankin alkaen etsiä uutta ilmaisua, uutta hahmoa ja tietä, eikä se tule koskaan valmiiksi. Luova illuusio on sekä varhaisen yhteenkuuluvuuden että äitiriippuvuudesta irrottautumisen lempeä realiteetti (kts. blogit uniriepu-pihakeinussa-eli-muutama-sananen-luovuudesta-ja-hulluudesta/ ja sisalta-sopivan-kokoinen-luovuudesta-kulttuurista-ja-taiteesta/). Vai voisiko taiteilijan luovuus sittenkin kummuta kestämättömästä ja kipeästä lapsuuden yksinjäämisen ja tyhjyyden kokemuksesta, ja taiteen parissa uurastaminen – tämä näkyväksi ja jaettavaksi luominen – olisikin näin ollen perimmältään syntynyt suojaksi tätä sisäistä kauhua ja tuhoutumisen uhkaa kohtaan?

Tarkovski kykenee esittämään mielenkiintoisen syvästi koskettavan henkilökohtaisen olemassaolon arvoituksen – ja olemaan vastaamatta siihen. “Taide symbolisoi olemassaolomme tarkoitusta”. Ollessamme tämän kokemuksen myrskyn silmässä emme kysele mitään vaan olemme sisäisesti liikutettuja. Jos kaipuu toteutuisi menettäisimme sen. “Peilissä minua halutti kertoa ei itsestäni vaan läheisiini liittyvistä tunteistani, suhteestani heihin, alituisesta myötätunnostani heitä kohtaan ja avuttomuudestani suhteissani heihin; maksamattoman velan tunteesta.”

Andrei Tarkovski (1932-1986) ohjasi 7 elokuvaa; Ei paluuta 1962, Andrei Rublev 1966, Solaris 1972, Peili 1975, Stalker 1979, Nostalgia 1983 ja Uhri 1986. Jokainen niistä on merkittävä taideteos ja epäilemättä ne jäävät osaksi ihmiskunnan luovaa muistia samalla tavoin kuin Leonardo da Vincin maalaukset tai J.S. Bachin musiikki. Kuva ja lainaukset ovat elokuvasta sekä kirjasta Andrei Tarkovski, Vangittu aika (1989).

Kirjoitus on lyhennelmä artikkelista Luovuuden kipeä varjo – heijastuksia Andrei Tarkovskin Peilistä (Runouslehti Taite 1996 ja Kaltio 1997). Se tulee uudelleen julkaisuun artikkeli- ja esseekokoelmassani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä julkaistaan 2016.

.

Tagit: , , , , , , , , , , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

069812
2 © LOK 2012 Jukka Tervo