Näyttelijä Martti Suosalo veti Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön täyteen Mielipuolen päiväkirja –esityksellään 9.10.2012. Tämä Gogolin jo 1835 julkaistu novelli on riipaiseva kertomus itsensä merkityksettömäksi kokevan nimineuvoksen mielen hajoamisesta. Se on helppo nähdä aina ajankohtaisena satiirina byrokratian tyhjyydestä, esimiehille pokkuroinnista ja työntekijöiden liukastelusta kohti ylenemisen virkaportaita, mutta erityisen yleismaailmallinen siitä tulee psykologisen tarkkuutensa vuoksi.

Vaikka Arkadi Ivanovitš Poprištšin on ilmiselvästi pudonnut kehityksen kelkasta jo ajat sitten, eikä ole ”terävin kynä penaalissa”, hänen rakkauden kaipuunsa on koskettavaa. Hän tekisi mitä vaan päästäkseen lähelle viraston johtajaa saadakseen hänen huomionsa ja arvostuksensa. Miehen mieli repeää lopullisesti kun hän rakastuu johtajan tyttäreen. Naista seuratessaan pikkuvirkamies alkaa kuulla kuinka tämän koira puhuu toiselle koiralle, ja koirat ovat jopa kirjeenvaihdossa keskenään! Ehkäpä Arkadi kokee ettei itsekään ole koiraa kummempi ylemmän säädyn maailmassa.

Teos tekee kirurgisen tarkan viillon kipeään kohtaan; ymmärtäessään ettei johtajan tytär koskaan kiinnostuisi hänestä Arkadi kuvittelee itsensä Espanjan kuninkaaksi. Tai ei hän omasta näkökulmastaan kuvittele, vaan on Espanjan kuningas. Näin alkaa nimineuvoksen virkauran loppusuora.

Esitys on tarkka kuvaus omnipotenssin, kaikkivoipaisuuden dynamiikasta. Freud olisi taputtanut käsiään, mutta se ei ole mahdollista, koska ei ollut vielä syntynytkään 1835. Kun koemme itsemme pieneksi ja mitättömäksi voivat suuruusfantasiat ja päiväunelmointi tulla avuksi suojaamaan loukattua minuutta, pehmentämään itsetunnon saamia kolhua ja antavat hieman lisäaikaa nuolla narsistisia haavoja. Terve mieli kiehuu aikansa, pullistelee itsensä pienestä suureksi, hautoo kostoa, kokoaa sitten rikki menneet romunsa, antaa surun tulla, palautuu tavallisen kokoiseksi ja alkaa tehdä uutta yritystä kohti uusia haasteita.

Rikkinäinen ei tähän kykene; hän loittonee yhä kauemmaksi itseriittoiseen yksinäisyyteensä, poispäin niiden luota joiden hän koki loukanneen itseään, mutta samalla myös heidän luotaan, jotka voisivat sanoa hänelle muutaman lohdun sanan; huolimatta epäonnistumisesta, hän ei ole arvoton. Norsunluutornissa ei ole ketään myöskään kertomassa milloin itsetutkiskelu saattaisi olla paikallaan ja näin itsessä olevien sietämättömien kokemusten sijoittaminen toisiin ihmisiin saa jatkua rauhassa. Muut ovat pahoja, minä olen hyvä ja viaton. Turha syyttää peiliä jos naama on vino, sanotaan Gogolin Reviisorissa.

Suosalon esityksen huipentuma on juuri ennen viimeistä lausetta. Espanja hovissa, siis todellisuudessa mielisairaalassa, vankina oleva nimineuvos näkee lapsuudenkotinsa ikkunat ja alkaa itkeä äidinkaipuutaan. Tässä on nähtävissä psyykkisen vaurion alkuperäiset juuret ja eheytymisen mahdollisuus; varhaisen rakkauden palautus. Ohjaaja Kari Paukkunen ja Suosalo vievät katsojalta viimeisenkin tilan hihitellä Arkadi Ivanovitš Poprištšille, vaikka esitys sinällään heittelee katsojaa myötätunnon ja naurun välissä kuin jojoa. Ahdistus ja rakkauden menetyksen pelko ovat meille kaikille tuttuja asioita vaikka emme niitä kylillä kaikille huutelekaan.

Näin Mielipuolen päiväkirjan viime viikolla Oulun Kaupunginteatterissa ja kaksi vuotta sitten kesällä Kajaanin Runoviikoilla. Tunnelma Kaukametsän salissa oli esitykselle mitä mainioin; ulkona 32 astetta lämmintä, sisällä täydessä salissa 40, koska ilmastointilaite oli rikki, ja kun Manun langaton mikrofoni vielä alkoi rätistä kesken esityksen ei voinut olla varma kuka tässä on hulluksi tulossa. Oulun esityksessä sähkö- sekä näyttelijätekniikka toimivat. Rytmi oli tappavan tarkka, esitys hauska, omituinen, viisas, vanha, ajaton ja tietysti koskettava. Ammattimiehen työ. Sekoamisen kokemus jää katsojalle, näyttelijä menee suihkuun.

 

 

 

Ei ole internet-yhteyttä