Neil Young ja elämänkokemuksen ja olosuhteiden kosminen järjestys sähköauton takapenkillä

28 Lok
28.10.2012

Neil Young on monen pienen tai suuren laulutekijän sankari, ainakin minun, kuten Dylan ja … oli kai niitä muitakin. Miehen juuri suomennettu elämänkerta Muistelmat (Waging Heavy Peace, A Hippie Dream, 2012) on sympaattista, laveaa ja vähän jaarittelevaa tarinointia 67-vuotiaan singer/songwriterin elämästä. Yhtä paljon kuin musiikista, hän kertoilee autoistaan, pienoisrautateistään ja uusista teknisistä ideoistaan. Young on kyllästynyt mp3 -äänitiedostojen laihaan äänenlaatuun, josta syvyys ja dynamiikka puuttuvat ja kehittelee omaa parempaa musiikin pakkaustapaa PureTonea (jolla on jo uusi nimi Pono). Toinen projekti on sähköauto, jota hän intohimoisesti kehittelee. Virtaa tuntuu siis riittävän, siis myös miehessä, vaikka hän vähän huolissaan laulujen tekemisen tyrehtymisestä ja epäilee josko ryyppäämisen ja pilvenpolton lopettamisella olisi asian kanssa jotain tekemistä.

Country/folkrockin mestarin varhainen levy Harvest (1972) on edelleen klassikko, joka saa sydämen sulamaan. Yksinkertaista, elävää ja koskettavaa yhtyesoittoa; Out of The Weekend, Heart of Gold, Old Man, Alabama ja muut. Muutamaa niitä on tullut itsekin julkisesti soitettua. Crosby, Stills, Nash & Youngin superkokoonpanon Déjà Vu (1970) ja erityisesti tuplalive 4 Way Street (1971) on stemmojen, akustisten kitaroiden ja elävän musiikin juhlaa. Hey Hey, My My (Into the Black) vuodelta 1979 on loistava esimerkki kuinka yksinkertainen on kaunista ja koskettavaa kun palaset ovat kohdallaan. Ehkä liikaakin. Vuonna 1994 Kurt Cobain käytti kappaleen sanoja ”It’s better to burn out than to fade away” –itsemurhakirjeessään. Young kirjoittaa että biisit ovat elämänkokemuksen ja olosuhteiden kosmista järjestyksen tuotetta. Hän rakastaa livekeikkoja: ”tykkään kun soundit ovat kunnossa, yleisö innoissaan ja musiikki on merkityksellistä. Jos yksi noista kolmesta elementistä puuttuu, artisti on kusessa ja tappaa itseään hitaasti”. Lauluntekijäveljet Bob Dylan ja Bruce Springsteen soittelevat joskus ja vanhan liiton dinosaurukset vaihtavat kuulumisia.

En ymmärrä autoista enkä pienoisrautateistä juuri mitään, mutta usealla dvd:llä näkemäni akustisten Martinien ja muiden arvokitaroiden ryppäät herättävät asianmukaista kateutta. Young rakastaa myös Crazy Horse -bändiään, jonka rayhäkkä mekastus  ja julmetun pitkät biisit ovat meikäläisen korville liikaa, vaikka ymmärrän hurmoksellisuuden mitä Neil sillä hakee. Nupit kaakkoon ja mökki tuleen! On hauskaa räimiä, mutta onko sitä hauska kuunnella?

On tietysti melkoinen ihme että monenmoista rocksekoilua (naiset, viina & huumeet) kokenut mies on vielä elossa ja järjissään. Moni muusikko matkan varrella on kaatunut mm. huumeiden yliannostukseen, kuten The Needle And The Damage Done- laulu kertoo. Epilepsia, diabetes, tinnitus, selkäkivut ja polio sekä kaksi kehitysvammaista lasta antavat lisää syvyyttää henkilökohtaisille lauluille, joilla ei ole hittilistojen huippuja kosiskeltu, vaikka The Heart of Gold sellainen aikoinaan olikin.

Jotain pientä kosmista taisi olla ilmassa (tai päässäni) kun joitakin vuosia sitten aloin rämpytellä omaa kolmenkymmenenvuoden ikäistä Martin-kitaraani ja muistella Neil Youngin merkitystä itselleni, alle kaksikymppiselle kitaraa rämpyttävälle ruutupaitamaalaishipille. Taiteilija kertovat meistä sellaista mitä emme vielä tiedä, mihin meillä ei ole sanoja tai kosketusta. He näyttävät uuden suunnan. Niissä tunnelmissa syntyi vähän hassu demo Niilosta, ja mukaan änkäsi muitakin sankareitani, jopa niin paljon ettei laulu meinaa loppua millään. Höyhtyän Hullu Hevonen siis?

Niilo Nuori / Neil Young – YouTube

 

Tagit: , , , , , ,
0 komm

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

069782
17 © LOK 2012 Jukka Tervo